Helsingin sanomat: Kun tintti visertää tii-tsi-tiu-trrr, sillä on erityistä asiaa – muutkin kuin ihminen ovat keksineet sanajärjestyksen idean
Helena Telkänranta on aiemminkin kirjoittanut erittäin mielenkiintoisia artikkeleja ja kirjoja eläimistä. Tässä Helsingin sanomien artikkelissa hän paneutuu eläinten kielelliseen kommunikaatioon.
"Kun tutkimus [gibbonien äänenkäytöstä] julkaistiin vuonna 2006, se osoitti ensimmäistä kertaa, että jokin muukin eläinlaji kuin ihminen on keksinyt lauserakenteen idean – eli sen, että viestin merkitystä voi muunnella vaihtamalla osien järjestystä."
Talitiaisten reaktioita tarkkailemalla havaittiin, että "sanojen" järjestyksellä lauseen sisässä on merkitystä: vaikka jokin ihmisen tuottama lause sisälti talitiaisten "sanat" esimerkiksi hätähuudolle tai kutsuhuudolle, "lauseen" "sanojen" ollessa väärässä järjestyksessä ne eivät saaneet linnuissa reaktioita aikaan.
"Yhdistelmä-ääni on siis tiaisille enemmän kuin osiensa summa. Ilmeisesti se on eräänlainen yhdyssanan tai lauseen esimuoto, joka saa merkityksensä äänten järjestyksestä.
Tähän viittaa myös saman tutkimusryhmän koe, jossa ”lauseeseen” vaihdettiin ”vieraskielinen sana”. Tiaiset liikkuvat usein lajien sekaparvina, joissa tintit oppivat ymmärtämään toistenkin lajien ääniä. Hömötiaisen kutsuääni esimerkiksi on nenäsointinen tää-tää, johon talitiaisetkin reagoivat.
Suzukin tutkimusryhmä koosti äänityksen, jonka alkuosana oli talitiaisen varoitusääni ja loppuosana hömötiaisen kutsu: tii-tsi-tiu tää-tää!
Talitiaisten reaktio osoitti, että ne käsittivät tämänkin yhdistelmän kutsuksi tulla häätämään petoa – vaikka tällaista ”kaksikielistä” viestiä ei normaalisti kuule luonnossa koskaan. Päinvastaisessa järjestyksessä soitettuina äänet eivät sen sijaan saaneet aikaan juuri mitään reaktiota."
Ymmärrettävästi eläinten kielellisten kykyjen tutkiminen on hankalaa luonnonvaraisilla yksilöillä. Vankeudessa kieltä on tutkittu älykkäillä lajeilla, kuten ihmisapinoilla, harmaapapukaijoilla ja delfiineillä.
Ihmisapinat voivat oppia viittomakieltä tai kommunikoimaan kuvasymbolein, joita käytetään myös kehitysvammaisten ihmisen kanssa. Harmaapapukaijat voivat oppia puhumaan ja jopa muodostamaan omia yhdyssanojaan, mutta harva eläin on tähän mennessä juuri kertonut mitään kuulumisia. Usein ne vain kertovat, mitä ne ovat vailla. Delfiinien tutkimus on vasta kaiken kaikkiaan lapsen kengissä: vankeudessa delfiinit ovat vallan vaitonaisia, ja luonnossa taas niiden elinpiirit ovat niin laajat, että tutkiminen on hankalaa. Ehkä mekin olisimme vaitonaisia, jos meidät riistettäisi virikkeellisestä ympäristöstä vesipuiston kaltaiseen betonibunkkeriin.
Eläinten kielen tutkimus on vasta aluillaan, sillä vasta viimeaikoina ihmiset ovat voineet sisäistää sen, että eläimet eivät ole vain puhtaasti vaistojensa varassa toimivia biologisia koneita, vaan tuntevia ja ennenkaikkea älykkäitä olentoja.
Helena Telkänranta on aiemminkin kirjoittanut erittäin mielenkiintoisia artikkeleja ja kirjoja eläimistä. Tässä Helsingin sanomien artikkelissa hän paneutuu eläinten kielelliseen kommunikaatioon.
"Kun tutkimus [gibbonien äänenkäytöstä] julkaistiin vuonna 2006, se osoitti ensimmäistä kertaa, että jokin muukin eläinlaji kuin ihminen on keksinyt lauserakenteen idean – eli sen, että viestin merkitystä voi muunnella vaihtamalla osien järjestystä."
Talitiaisten reaktioita tarkkailemalla havaittiin, että "sanojen" järjestyksellä lauseen sisässä on merkitystä: vaikka jokin ihmisen tuottama lause sisälti talitiaisten "sanat" esimerkiksi hätähuudolle tai kutsuhuudolle, "lauseen" "sanojen" ollessa väärässä järjestyksessä ne eivät saaneet linnuissa reaktioita aikaan.
"Yhdistelmä-ääni on siis tiaisille enemmän kuin osiensa summa. Ilmeisesti se on eräänlainen yhdyssanan tai lauseen esimuoto, joka saa merkityksensä äänten järjestyksestä.
Tähän viittaa myös saman tutkimusryhmän koe, jossa ”lauseeseen” vaihdettiin ”vieraskielinen sana”. Tiaiset liikkuvat usein lajien sekaparvina, joissa tintit oppivat ymmärtämään toistenkin lajien ääniä. Hömötiaisen kutsuääni esimerkiksi on nenäsointinen tää-tää, johon talitiaisetkin reagoivat.
Suzukin tutkimusryhmä koosti äänityksen, jonka alkuosana oli talitiaisen varoitusääni ja loppuosana hömötiaisen kutsu: tii-tsi-tiu tää-tää!
Talitiaisten reaktio osoitti, että ne käsittivät tämänkin yhdistelmän kutsuksi tulla häätämään petoa – vaikka tällaista ”kaksikielistä” viestiä ei normaalisti kuule luonnossa koskaan. Päinvastaisessa järjestyksessä soitettuina äänet eivät sen sijaan saaneet aikaan juuri mitään reaktiota."
Ymmärrettävästi eläinten kielellisten kykyjen tutkiminen on hankalaa luonnonvaraisilla yksilöillä. Vankeudessa kieltä on tutkittu älykkäillä lajeilla, kuten ihmisapinoilla, harmaapapukaijoilla ja delfiineillä.
Ihmisapinat voivat oppia viittomakieltä tai kommunikoimaan kuvasymbolein, joita käytetään myös kehitysvammaisten ihmisen kanssa. Harmaapapukaijat voivat oppia puhumaan ja jopa muodostamaan omia yhdyssanojaan, mutta harva eläin on tähän mennessä juuri kertonut mitään kuulumisia. Usein ne vain kertovat, mitä ne ovat vailla. Delfiinien tutkimus on vasta kaiken kaikkiaan lapsen kengissä: vankeudessa delfiinit ovat vallan vaitonaisia, ja luonnossa taas niiden elinpiirit ovat niin laajat, että tutkiminen on hankalaa. Ehkä mekin olisimme vaitonaisia, jos meidät riistettäisi virikkeellisestä ympäristöstä vesipuiston kaltaiseen betonibunkkeriin.
Eläinten kielen tutkimus on vasta aluillaan, sillä vasta viimeaikoina ihmiset ovat voineet sisäistää sen, että eläimet eivät ole vain puhtaasti vaistojensa varassa toimivia biologisia koneita, vaan tuntevia ja ennenkaikkea älykkäitä olentoja.
Kommentit
Lähetä kommentti