Kirjakatsaus: "Tavallisimmat häkkilintumme" - Linnunpitoa sadan vuoden takaa

Tämä artikkeli on alunperin julkaistu Lemmikkilinnut Kaijuli ry:n Kaijutin-vuosijulkaisussa vuonna 2020. Lehdessä julkaistiin taitollisista syistä hieman lyhennetty versio.

Vuonna 1920, eli tasan sata vuotta sitten, julkaistiin ensimmäinen suomenkielinen lemmikkilintuopas nimeltään “Tavallisimmat häkkilintumme.” Kirjan on kirjoittanut V. Aimala.

Lemmikkilintukulttuuri on ollut jokseenkin erilaista vuosisata sitten. Osa kirjan oivalluksista vaikuttavat vallan moderneilta sadan vuoden takaisiksi, sillä jotkut ohjeet ja mietteet pätevät myös nykypäivänä. Osa ohjeista on taas joko naurettavan tai surullisen virheellisiä. Onneksi surullisen väärää tietoa ei sinäänsä ollut kovin paljoa, osittain siksi, koska lemmikinpitokulttuuri on muuttunut niin paljon kirjan kirjoittamisen ajoista.

Johdannossa Aimala kirjoittaa samanlaisista asioista, mitkä ovat pinnalla yhä tänäkin päivänä: lintujen pitäminen huonosti tietämättömyydestä ja huolimattomuudesta johtuen. Esimerkiksi ahdas ja likainen häkki tai väärä ruokinta mainitaan syiksi, miksi lemmikki voi olla onneton tai sairasteleva. Linnun myyjäkään ei välttämättä osaa neuvoa uutta omistajaa paria sanaa enempää. Välillä yhä tänäkin päivänä näkyvä uusien harrastajien omistautumisen puute tuntui vaivaavan myös Aimalaa. “Ensi alussa tuntuu ehkä vaikealta noudattaa kaikkia lintujen terveydelle ja viihtymiselle tärkeitä ohjeita, mutta jos vähänkään rakastamme pieniä ystäviämme, niin teemme tässä kohdin voitavamme mielihyvällä.”

Kirjoittaja osuu asian ytimeen sadan vuoden takaa myös sen suhteen, miksi yhdistystoiminta on tärkeää lintutietouden jakamisen suhteen: “Eihän meillä levitetä yleisön keskuuteen mitään näitä seikkoja koskevia innostavia kirjoituksia, meiltä puuttuu yhteistoiminta, jotta ajatuksia ja mielipiteitä vaihtamalla voitaisiin kehittyä.” Onneksi nykyään tietoa on myös helpompi levittää yhdistystoiminnan ja internetin kautta!

Muutamia nykypäivänä jänniä näkemyksiä huomioimatta kirjoittaja on onnistunut pieneen opukseen kertomaan paljon nykyäänkin tärkeää tietoa. “Tärkeimpiä viihtymisen edellytyksiä ovat: tilava häkki ja sille sopiva paikka, puhtaus ja hyvä ravinto. Kaikki linnut rakastavat puhtautta, raikkautta ja puhdasta vettä, raitista ilmaa, lämpöä ja valoa.” Voisiko linnunpidon peruspykäliä yksinkertaisemmin kuvaillakaan. Nykyään tiedämme ehkä hieman enemmän luontaisista käyttäytymistarpeista ja sen myötä esimerkiksi virikkeellistämisestä. Aiemmin virikkeellistäminen on nähty ehkä turhana. “Lintuja ei pidä rasittaa tai vaivata opettamalla niille turhia temppuja tms.” Papukaijoille sentään suositeltiin tarjoiltavaksi tuoreita oksia pureskeltavaksi.

Kirjassa suoranokkien elämä tuntuu pyörivän pesimisen ympärillä. Pesittämisen yksityiskohdat oli kerrottu liki jokaisen lajin kohdalla, vaikka yksittäiset lajikuvaukset olivat vain muutaman kappaleen mittaisia. Kirjoittaja kuitenkin kehotti rajoittamaan esimerkiksi kanarialinnun pesinnän maksimissaan kolmeen pesintään per vuosi, ja olemaan pesittämättä alle vuoden ikäisiä lintuja tai sisaruksia keskenään. Nykyään onneksi voimme löytää lintuharrastuksesta ilon muutenkin, kuin loputtomasti lemmikkejämme lisäännyttäen. 

Kirjoittaja kertoo parhaansa mukaan lintujen sairaanhoidosta kotikeinoin. Osio on yllättävän pitkä niin vanhaan kirjaan, vaikka keinot vaikuttavat välillä kyseenalaisilta. Se kuitenkin kertoo siitä, että sairaiden lintujen hoito on kiinnostanut, ja tarkoitukset ovat olleet hyvät. Aina kotikonstit eivät toimineet, mutta lintuja itse menettäneenä voin sanoa, ettei se nykyään ole aina sen helpompaa. Linnut ovat kuitenkin loppuunsa niin eksoottisia ja hentoja, ettei hoitokeinoa aina löydy. “Useinkaan eivät tarmokkaat ponnistuksemme auta sairaita ja kärsiviä hoidokkejamme, sillä nehän eivät voi meille tuskiaan sanoin esittää. Miten tuskallista onkaan neuvotonna katsella niiden epätoivoista kamppailua.” Lintujen hoitoon on kuitenkin panostettu, sillä kirjassa mainitaan kanarialinnun voivan elää jopa 20-vuotiaaksi.

Ruokinnan suhteen saatavilla ei vaikuttanut olevan teollisia siemensekoituksia, joten lajien ruokintaohjeissa mainittiin siemeniä tai kasvilajeja, joita linnuille voi tarjoilla. Maidolla kostutettu nisuleipä tuntui olevan melkein joka lajin ruokalistalla. Muurahaisen munia suositeltiin myös monille lajeille, kun taas tilli ja persilja mainittiin myrkyllisiksi (jota ne eivät nykytiedon valossa ole). Hauska huomio oli, että seepiansuomua kutsuttiin sata vuotta sitten myös “valaskalan suomuksi.”

Puhtautta korostettiin kirjassa myös useaan otteeseen. Ruoka- ja juoma-asioita koskevassa osuudessa oli jopa monimutkaiset piirrokset juoma-aparaatista, joka takaisi puhtaan juomaveden. Tämä kertonee kirjoittajan omistautumisesta linnuilleen.

Piirroskuvat ja ohjeet juoma-aparaatin rakentamiseen.

Valon tärkeys mainittiin kirjassa usein, joskin yritykset valaista lintuhäkkiä ovat olleet hieman erilaiset sata vuotta sitten. Nykyään suositellaan välkkymättömiä UV-valoja ja muuta hyvää yleisvalaistusta, sata vuotta sitten valoa maaliskuiseen pimeyteen saattoi tuoda öljylampulla aamuin ja iltapäivisin. 

Kirjoittaja mainitsee toistuvasti tilavan häkin olevan lintujen hyvinvoinnille tärkeää. Hän jopa kirjoittaa: “Käytännössä olevat häkit ovat yleensä liian pieniä. Linnun olemukseenhan kuuluu ennen kaikkea lentäminen, ja ellei sille suoda tilaisuutta siihen, tehdään väkivaltaa sen luonnetta kohtaan.” Vaikka Aimala kirjoittaa asioista tunteella, epäilen, että 1920-luvun tilava häkki olisi sama asia, kuin 2020-luvun tilava häkki. Esimerkiksi lentohäkin, nykyään aviaario, kirjassa voliere, mitoiksi mainitaan vain 1,1 * 0,6 * 1,2 metriä (pinta-ala 0,66 m2). Vertailun vuoksi: nykyään yhden neitokakadun minimisuositus normaaliin käyttöön on 0,75 m2.

Papukaijojen häkeistä kertoessa Aimala ottaa esille papukaijojen tilan tarpeen verrattuna suoranokkiin: “Häkin suuruudesta ollaan papukaijojen suhteen eri mieliä, mutta tosiasia on, että isot papukaijat tulevat toimeen suhteellisesti paljon pienemmällä asunnolla kuin pikkulinnut, johtuen niiden toisenlaatuisista luonteenominaisuuksista.” Kirjassa mainitaan häkissä olevan orsien määräksi yleensä yksi tai kaksi, joka sekin kertonee surullista tarinaa häkin koosta. 

Kirja sisältää paljon lintuharrastajien tarinoita ja kertomuksia, jollaisia ei nykyään kovin paljon tietokirjoissa näe. Monessa näistä kerrotaan, kuinka joitain kesyimpiä lintuyksilöitä on pidetty vapaana asunnossa tai huoneessa. Kirja ei kuitenkaan erikseen ohjeista vapaanapitoon. Erään punatulkun tarina oli toivoa antava, mutta surullinen: se sai olla vapaana asunnossa, kunnes “vaimoväki” kyllästyi sen aiheuttamaan sotkuun, jonka jälkeen lintu sai häkkituomion.

Vaikka kirjan kannessa komeileekin iso kakadu, käsitellään papukaijoja kirjassa todella vähän. Tämä kertonee myös aikansa lintukulttuurista. Suuri painotus on peippolinnuilla, joista eniten yksittäisestä lajista käsitellään kanarialintua. Kanarialintu mainitaan kirjassa myös epäilemättä Suomen yleisimmäksi ja suosituimmaksi lemmikkilinnuksi (eli häkkilinnuksi kuten ajankuvallinen kutsumanimi oli).

Yleisen linnunpidon hoito-ohjeen pääpaino on kuitenkin Suomessa luonnonvaraisena esiintyvissä lajeissa. Asiaa selvitettyäni kävikin ilmi, että luonnonvaraisten lintujen pyydystäminen ja pito lemmikkinä kiellettiin vasta 1970-luvulla, eli yli 60 vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen. Aimala mainitsee tämän nykypäivän lintuharrastajan korviin hieman kärkkäästi: “... innokkaat eläinsuojelusaatteen ajajat katkerina vastustavat etenkin pikkulintujen pitoa kotieläiminä”, viitaten nimenomaan Suomessa luonnonvaraisena esiintyviin lajeihin. Lemmikiksi luonnonvaraiset lajit päätyivät ilmeisesti monella tapaa. Niitä saatettiin poimia poikasina tai pyydystää aikuisena. Linnuilla käytiin myös kauppaa.

Kottarainen oli yksi esimerkki lemmikkinä pidettävistä lajeista.

Papukaijoista kerrottiin kirjassa vain vähän. Ne esiteltiin kirjassa myös ihan viimeisenä. Niistä ei maalailtu kovin kummoista kuvaa, sillä niiden luonnetta kuvattiin pariinkin otteeseen negatiivisin sanankääntein. “Luonteeltaan ne ovat usein juroja, mutta osoittavat hoitajaansa kohtaan aivan erikoista kiintymystä. Kavaluus ja ärtyisyys ovat niillä usein esiintyviä heikkoja puolia.” Toisaalta, undulaatin hoitoa kuvailtiin muiden papukaijojen kaltaiseksi, mutta juuri undulaatin mainittiin olevan erityisen arka ja pelokas, ja tämän vuoksi altis säikähdyksen aiheuttamalle, kohtalokkaalle sydänkohtaukselle.

Jo tuolloin maailmalla oli kahta kantaa siitä, kuinka papukaijoja tulisi kohdella ja kouluttaa. Kirjassa mainittu eräs toinen lintuharrastaja kuvailee, kuinka “näitä lintuja tulee kohdella hellästi ja varovasti, sillä papukaijat ovat pitkävihaisia ja kostonhaluisia.” Erään saksalaisen tutkijan näkökanta taas on, että “holhokkien liiallinen hemmottelu ei ole paikallaan, vaan on kuritus toisinaan sangen sopiva kasvatustapa, jonka avulla saadaan itsekkäästä papukaijasta luotettava ja kesy toveri.” Kirjan ohjeistus kuitenkin oli, että ilkeilevät papukaijat saa kyllä ruotuun, kun niiden kanssa ei yritä ystävystyä tai olla hellä, vaan sen sijaan papukaija kaipaa “kunnon otteita,” jotta siitä saisi miellyttävän lemmikin. Ehkä suoranokkaharrastajan silmiin papukaijat ovat ilkeämielisiä, koska ne kertovat mielipiteensä puremalla kivuliaasti, toisin kuin peipot. Onneksi nykyään tiedämme enemmän lintujen käsittelystä ja kesyttämisestä!

Lajiesittelyissä mainitut lajit olivat tuttuja, mutta osittain hieman harvinaisempia. Papukaijoista ensin mainittiin isojen “Cacatus”-kakadujen olevan papukaijoista tavallisimpia. Lajeista mainittiin “iso keltatöyhtöinen laji” (oletettavasti kultatöyhtökakadu) ja “punatäpläinen kakadu-papukaija” (molukkienkakadu). Neitokakadu oli nimeltään “korella-papukaija,” undulaatti oli ”juovikas eli laulupapukaija”, myös “amazon-papukaija” on esitelty. Jako eli “harmaa papukaija” mainittiin muualla tekstissä, mutta sitä ei esitelty lajina. Kirjassa ei erityisesti mainostettu papukaijojen puhekykyä, undulaatin kohdalla vain mainittiin sen puheenlahjojen olevan muita lajeja heikommat. 

Suoranokista kerrottiin eniten kanarialinnusta, jopa siinä määrin, että kanarialintujen yhteydessä oli oma kappale: sekarotuiset. Nykyään näitä risteytyksiä kutsutaan hybrideiksi, eli ne ovat kahden lajin risteämiä. Esimerkiksi värityksen tai laulutaidon parantamiseksi kanarialintua on saatettu yhdistää esimerkiksi tiklin, vihervarpusen, hempon tai punatulkun kanssa. Näiden risteytyksen tuotoksia puhuteltiin myös nimellä “sekasikiö,” joka oli luultavasti aikalaisen korvaan neutraalimpi ilmaus, kuin mitä se on nykyään. 

Muista eksoottisista varpuslinnuista mainittiin “japanilainen peipponen” (lokkipeippo), “riisilintu” (riisipeippo) ja “sebrapeipponen” (seeprapeippo), jotka ovat yhä edelleenkin yleisiä tai melko yleisiä lemmikkilintuja Suomessa. 

Luonnonvaraisista lajeista mainittiin lajiesittelyn tapaan esimerkiksi tikli, vihervarpunen, punatulkku, kottarainen ja närhi. Taviokuurnan mainittiin sietävän huonosti lämpöä, ja niitä tuli pitää aina kylmässä ja antaa lennellä usein vapaasti. Lentokykyisenä pyydystetty kottarainen taas alkoi syödä vankeudessa, mutta paastottuaan kaksi yötä “on nälkä ne täydellisesti kesyttänyt.” Luonnonvaraisista lajeista kerrottiin kuitenkin enemmän kuin papukaijoista tai eksoottisista peipoista, joka heijastellee ajan kuvaa ja harrastusta. Luonnonvaraiset lajit olivat tärkeä osa harrastusta, siinä määrin, että vain ne on kuvitettu kirjan sivuille.

Vielä palatakseni kirjan alun johdantoon, tiivistää Aimala oivasti henkilökohtaiset ajatukseni siitä, miksi omalla osallani lintuartikkeita kirjotan: rakkaudesta lintuihin. “Jos tämä pieni kirjanen, puutteellisuuksistaan huolimatta, edes jossakin määrin kykenisi innostamaan ja opettamaan häkkilintujen hoitajia hyvin hoitamaan ja rakastamaan lintusiaan, niin olen vakuutettu, että lintuhäkeistä kurjuus katoaa ja vilpittömin mieltymyksen tuntein voi hoitaja seurata hoidokkiensa iloa ja viihtymistä. Silloin on tämänkin kirjasen tarkoitus saavutettu.”

Lähde: Tavallisimmat häkkilintumme ja ohjeita niiden hoitamiseen. Björkmanin, Arnoldin ym. mukaan kirjoittanut V. Aimala. Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjapaino, Helsingissä, 1920.