Henkilötarina: Pauliinan undulaattipuu olohuoneessa

Kuvat: Pauliina Rautio

Pauliina Raution kodissa Oulussa käy vilske ja vilinä, ja jo saapuessa huomaa suomalaisesta kodista poikkeavan äänimaailman. Olohuoneen syvennöksessä elelee lintupuussa undulaattiparvi, joka säestää kotiin undulaateille hyvin ominaisen pirskahtelevan äänimaailman. Suurin osa Pauliinan undulaateista on rescue-taustaisia, ja niillä on jokaisella oma luonteensa. Erityisen herttainen on sokean Veera-pojan ja Näkkäri-nimisen poikaundulaatin suhde, jossa Näkkäri pitää huolta Veerasta. Mutta ennen sitä palataan ajassa taakse päin, kuinka kaikki alkoi… Miten päädytään tilanteeseen, jossa undulaattiparvi elää vapaana olohuoneessa ilman normaaleja lintuhäkin rajoituksia?

Pauliinan tarina undulaattien parissa alkaa jo lapsuudesta. Nykyään undulaatteja suositellaan pidettävän ehdottoman vähintään pareittain, mutta mielellään vähintään neljän parvissa, sillä undulaatti on parvilintu. Vuosikymmeniä sitten oli kuitenkin vallan normaalia ottaa vain yksi undulaatti - yleensä koiras, koska niiden oletettiin oppivan paremmin puhumaan ja yksinäinen undulaatti seurankaipuussaan kesyyntyi nopeammin.

Pauliinan isän kotona oli ollut kaksi undulaattia: Olga ja Oskari. Näistä Pauliina oli nähnyt valokuvia, mutta hänellä ei ole niistä omia muistoja. Koko elämänsä Pauliina oli haaveillut undulaateista, ja toive kävi toteen Pauliinan ollessa viisivuotias. Jouluaattona perhe lähti joulusaunaan kerrostalon yhteisiin saunatiloihin. Kun perhe saapui takaisin kotiin, oli kotiin ilmestynyt uusi perheenjäsen: sininen koirasundulaatti nimeltä Hemppa. Ajan kuvan mukaisesti Hemppa oli ainoa lintu, sillä kesyyntymistä pidettiin undulaatin tärkeimpänä ominaisuutena. Kun Hemppa oli 10-vuotias, sille hankittiin puoliso, Minttu. Hemppa kesyyntyi ainoana lintuna, mutta Minttu ei kesyyntynyt vaan viihtyi puolisonsa seurassa. Hemppa eli noin 15-vuotiaaksi, eli sai vielä vanhoilla päivillään nauttia lintuseurasta. 

Pauliinan nykyisiä undulaatteja: Alma ja Mauri. Taustalla pieni häkki, jonka ovi on aina auki.

Undulaatti on henkeen ja vereen parvilintu. Luonnollinen parvikoko Australian aroilla mitataan sadoissa, ellei jopa tuhansissa yksiölissä, tai kuivuuden aikaan jopa miljoonan undulaatin megaparvissa. Parin kanssa pidettynä undulaatti saa kyllä lintuseuraa, mutta sosiaaliset suhteet ovat pariskunnalla vallan monotoniset. Neljässä on jo parven alku, ja sosiaalisten suhteiden määrä lintujen kesken moninkertaistuu. Vaikka Hemppa oli kesy ja ihana yksinään, kymmenen vuoden aikana Pauliinan isällä kypsyi inhimillinen ajatus siitä, että täytyyhän Hempallakin olla lajitoveri, kun elämänkaari alkaa lähestyä loppuaan. Tärkeälle linnulle haluttiin tarjota kokemus lajitoverista.

Siitä eteenpäin undulaatteja otettiin perheeseen aina parettain. Perhe oli saanut nähdä, kuinka Hemppa ja Minttu saivat olla lintuja keskenään. Undulateille on tyypillistä, että pariskunnassa koiras on näkyvän ihastunut puolisoonsa: koiraat livertelevät naaraille päivät pitkät innostuneen oloisina naamat pörrössä, ihan toisen kasvoissa kiinni. Kukapa ei nauttisi siitä, kun näkee undulaattiparin oikein toisistaan huolehtivan ja tekevän aina kaiken yhdessä, seuraten toisiaan kaikkialle. 

Siitä eteenpäin perheessä oli undulaatteja pitkään. Pauliinan muuttaessa pois kotoa opiskeluaikoina, häntä riivasi oman, uuden kodin hiljainen äänimaisema. Undulaatit sirkuttavat, laulavat ja livertelevät lähes koko valveillaoloaikansa, jopa päiväunien aikana ne voivat hiljaa pulputtaa itsekseen silmien sulkeutuessa kevyeen uneen. Opiskelukaupungissaan Helsingissä Pauliina kävi ostamassa Kapteenin eläinkaupasta yhden undulaatin. Syytä Pauliina ei enää muista, miksi tuolloin undulaatteja tarttui mukaan vain yksi. Todellisuus kiireisenä opiskelijana kuitenkin löi tajuntaan pian. Yksinäinen undulaatti päivät pitkät yksin asunnolla ei voisi kukoistaa ja voida hyvin. Melko pian Pauliina toikin tämän undulaatin isänsä luo Raaheen muiden lintujen seuraan. 

Opiskelujen myötä ja elämän viedessä Pauliinan elämässä tuli pitkä tauko ilman undulaatteja. Täysin muista syistä eläinkaupassa vieraillessaan Pauliina havahtui jälleen undulaattien äänimaisemaan, joka muistutti lapsuuden kodista. Paluu undulaattien maailmaan tapahtui.

Mauri

Pauliina hankki kaksi undulaattia, ja hankki niille ison häkin. Näiden kahden linnun piti olla molempien koiraita, mutta ne olivatkin molemmat naaraita. Alunperin ne saivat nimiksiin Einstein ja Darwin, mutta sittemmin ne vaihdettiin Martaksi ja Miinaksi. Melko pian kypsyi ajatus siitä, että linnuille piti hankkia kumppanit. Tietävämmiltä myyjiltä hankittiin kaksi lintua, jotka olisivat varmuudella koiraita, toinen eläinkaupasta ja toinen viralliselta undulaattikasvattajalta: Mikko ja Mauri. Näistä neljästä linnusta elossa on vielä nykyään noin 14-vuotias, kasvattajalta peräisin oleva Mauri-koiras. Sen jälkeen Pauliina on tarjonnut kodin enää kodinvaihtajille.

Undulaattien määrä on vaihdellut sen jälkeen riippuen lintujen menehtymisistä ja siitä, kuinka lintuja on hankittu joko parven sukupuolijakaumaa korjaamaan, yllättäen hätämajoituksena tai muuten vain kodinvaihtajina. Vähimmillään lintuja on ollut tuo mainittu neljä, enimmillään yhdeksän. 

80-luvulla Pauliinan kodissa undulaateilla oli kamalan pieni häkki. Onneksi lintuja pidettiin aina vapaana ihan ensimmäisestä linnusta lähtien. Uuden harrastuksen korvilla suuren häkin kanssa Pauliina piti häkin ovia kaikki päivät auki. Nämä linnut eivät kuitenkaan jostain syystä uskaltaneet poistua häkistä, vaikka kaikkia konsteja koetettiin lintujen houkuttelemiseksi pois häkistä. Pauliina ei tätä halunnut hyväksyä: tulisihan lintujen saada lentää kunnolla eikä vain nököttää häkissä koko aikaa! Häkki oli myös ruma ja vei paljon tilaa. 

Pauliina hankki linnuille ison lintupuun, jossa linnut voisivat hyvin viettää aikaa häkin ulkopuolella. Puu sijoitettiin häkin viereen. Linnut eivät silti suostuneet lähtemään häkistä. Pauliina teki hermostuksissaan radikaalin ratkaisun, ja poisti häkin kokonaan. Puuhun kiinnitettiin ruoka- ja juomakupit ja leluja. Linnuille pakotettiin enemmän tilaa ja nyt linnut asuttaisivat puuta. Siitä on nyt 12 vuotta, ja sen jälkeen Pauliinan kotona on aina elänyt undulaatteja - ilman häkkiä lintupuussaan.

Muutama vuosi sitten Pauliina hankki lisää undulaatteja parven sukupuolijakaumaa tasoittamaan. Lintuja piti tulla neljä naarasta kodinvaihtajina, mutta jälleen edellinen omistaja, jo vuosikausia lintuja harrastanut ihminen ei osannut määrittää lintujen sukupuolia oikein. Linnuista puolet olikin koiraita vaaleista värimuodoista. Vaaleiden värimuotojen koirailla ei ole koiraille tyypillistä kirkkaansinistä vahanahkaa, vaan se on beige tai vaaleanpunainen - ja tämäkös sekoittaa ihmisiä. Vanhoissa hoito-ohjeissa undulaatin sukupuolen määritys on hyvin simppeli: koirailla vahanahka on sininen ja naarailla ruskea. Oikeasti vahanahkan väreissä on enemmän vaihtelua, mutta vanhat ohjeet sukupuolen määritykseen istuvat tiukassa. 

Lintujen edellisellä omistajalla oli lintuja parisenkymmentä, ja hän joutui elämäntilanteensa vuoksi vähentämään lintujensa määrää. Linnut saapuivat nimettöminä, ja saivat Pauliinalla nimikseen Veera, Näkkäri, Ropina ja Halla. Lisäksi paljastui yllätys, sillä oli yksi erikoisempi lintu. Pauliina ihmetteli, miksi hänen Veeraksi nimeämä koiras käyttäytyi kummallisesti ja liikkui omituisesti. Aluksi uudet tulokkaat asuivat häkissä lintupuun vieressä, totutellen jo olemassaolevaan parveen. Näkkäri-nimen saanut koiraslintu huolehti jo tällöin Veerasta, ikään kuin ollen sille tukena ja turvana ja opastaen sitä. Ensimmäisellä vapaanaolon kerralla Veera törmäsi keskelle seinää, jolloin Pauliina huomasi todella jotain olevan poikkeavaa. Kävi ilmi, että Veera on lähes kokonaan sokea. Edellinen omistaja ei ollut tästä maininnut, eikä ollut omien sanojensa mukaan tiennyt asiasta. 

Tyttöinä saapuneet Näkkäri-poika, Halla-tyttö ja sokea Veera-poika.

Veera oli kuitenkin muuten terve ja hyvinvoiva: se syö, juo ja juttelee paljon. Veeran takia Pauliina olohuoneeseen saapui taas lintuhäkki. Hätämajoituspaikkaa etsineen ja Pauliinalle jääneen Henri-undulaatin mukana oli tullut pieni jalallinen lintuhäkki, joka muunnettiin Veeran turvapaikaksi. Häkin luukku on aina auki, ja häkissä Veera pystyy liikkumaan kiipeillen ja tunnustellen ja se löytää paremmin ruokakupeille. Näkkäri kävi aina häkissä vierailulla Veeran luona. Meni pari viikkoa, kun Veera alkoikin kiivetä häkin oviaukosta häkin päälle. Häkin päällä se pystyi paremmin seurustelemaan muiden parven jäsenten kanssa. Yöksi Veera kiipeää takaisin häkkiin. 

Sitten Veera alkoikin lennähdellä määritietoisemmin. Veera päätyy vähän ihmeellisiin paikkoihin, mutta ei ole loukannut itseään. Veeran tapa lentää on hyvin, hyvin hidas: se lentää käytännössä pystytasossa jalat ojossa, räpytellen vinhasti ja ollen minä hetkenä hyvänsä valmis tarraamaan jaloillaan kiinni eteen tulevaan asiaan. Melkein joka kerta Veera päätyy lintujen kiipeilypuuhun, joka sijaitsee ihan häkin vieressä. Veera lähtee lentämään puun ympäri ympyrää, ja pienentää lentoratansa sädettä vähitellen. Jossain vaiheessa se osuu lintupuun oksaan, johon se sitten tarraa kiinni ja laskeutuu, ja voi jatkaa matkaansa kiipeillen. 

Veera.

Joskus Veera päätyy jonnekin muualle kuin lintupuuhun. Silloin sen turvalintu Näkkäri tulee avuksi. Pauliinan linnut eivät ole käsikesyjä, eivätkä välitä ihmisestä tai ota kontaktia ihmiseen, vaan elävät ihmisten rinnalla omaa elämäänsä. Näkkäri tekee tässä kuitenkin poikkeuksen: se selvästi pyytää Pauliinaa apuun Veeran suhteen. Outoon paikkaan, kuten joulukuuseen, takan päälle tai kattolamppuun päätyessään Veera ei yleensä uskalla ponkaista uudelleen lentoon. Niinpä se pitää hakea kiipelistä käsipelillä, ja kantaa takaisin häkin päälle tai lintupuuhun. Jostain syystä Veera ei kutsu kavereitaan, vaan nököttää hiljaa paikoillaan. Näkkäri alkaa Veeran eksyessä pitää tietynlaista kutsuhuutoa, kutsuuko se sitten Pauliinaa vai Veeraa. Näkkäri saattaa lentää lintupuussa lähimmäs Pauliinaa olevalle oksalle, ja selvästi pää kallellaan tähyilee Veeran suuntaan, kuitenkaan lentämättä sen luokse. Ikään kuin se ensin kutsuisi ääneen Pauliinan luokseen, ja sitten katseellaan osoittaisi, missä Veera on. Kun Veera palautetaan takaisin lintujen tutulle alueelle, Näkkäri suorastaan ryntää Veeran luokse ja alkaa hoitaa sitä ja leperrellä sille.

Veeran annetaan vielä lennellä, koska on arvioitu, että se ei ole vaaraksi itselleen. Veera luultavasti näkee valon ja varjon eron, koska se ei poistu häkistään enää hämärän tai pimeän tullen. Pauliinan perheen arkeen kuuluu se, että kotona on käytännössä koko ajan joku, tai linnut ovat keskenään paikalla vain kauppareissun tai harrastuksien ajan. Veeran lento on yllättävän hallittua näkökyvyn rajoitteista huolimatta, ja selkeästi suurimman osan lentokerroista se päätyykin puuhun tai takaisin häkin päälle. Sen lento on myös erityisen hidasta, jolloin törmätessään seinään se muksahtaa lattialle kevyesti, ja vielä kiipeilypuun alla olevaan pehmeään kuivikkeeseen. Veeran lento on hitauden takia myös erikoista, äänekästä pörinää, jonka vuoksi perheen jäsenet voivat pitää silmällä Veeran liikkeitä pörinää kuullessaan. Viimeistään Näkkärin kutsuhuuto hälyttää Pauliinan Veeran avuksi. Veeran vointia valvotaan jatkuvasti, ja Pauliina pohtiikin, olisiko sekään linnun elämää, jos Veera vain passiivisesti kököttäisi häkissään. Nyt se voi seurustella parvitovereiden kanssa, liikkua lintumaiseen tapaan ja tehdä omia päätöksiä näkökyvyn puutteesta huolimatta.

Tällä hetkellä lintuparveen kuuluu seitsemän lintua. Alkuperäisestä kokoonpanosta on jäljellä Mauri ja sen poika Huttunen, joka on syntynyt Pauliinan luona, kun perheessä koetettiin undulaattien pesittämistä yhden kerran. Veera, Näkkäri ja Halla ovat samasta paikasta kodinvaihtajina. Löytölinnuille ja kodinvaihtajille uusia koteja etsivän HelpParrot ry:n kautta on tullut Meirami ja Alma. Pitkään Pauliinan kotiin onkin tullut lintuja vain kodinvaihtajina. Veera ei toki ole ainut lintu, jolla on omalaatuisia oikkuja arjessa: Alma- ja Meirami-naaraat ovat pariutuneet Maurin ja Huttusen kanssa, ja naaraat ovat ihan pesimähormonien lumoissa. Tämä purkautuu pesäpaikkojen etsimisenä, yltiömäisenä virikkeiden (ja kodin tavaroiden) silppuamisena sekä ajoittaisena ylimunimisena. Omaa lintuharrastustaan Pauliina pohtii, josko tulevat linnut parveen olisivat tästedes vain varmoja koiraita, jolloin yleensä välttää ylihormonaalisuuden tuomat haitat. 

Pauliinan koti undulaateille on Suomen parhaimmistoa, sillä undulaateille tärkeimmät virikkeet ovat parven tuomat suhteet sekä runsas lentotila. Mikä onkaan sen ihanampaa katsottavaa kun undulaattiparvi suhahtaa taidokkaasti koordinoituun yhteislentoon, ihan vain silkasta ilosta. Aivan kuin niiden villit sukulaiset konsanaan.