Lentämisen tarve

Lintujen lentämisen tarvetta on tutkittu hyvin vähän. Tietenkin lemmikkilinnulle tulisi antaa mahdollisuus liikkua luonnollisella tavalla eli lentäen, ja vuoden 2024 alusta siipisulkien leikkaaminen lennon vaikeuttamiseksi onkin tehty laittomaksi Suomessa. Linnun lentoa rajoittavat myös tilat, joissa niitä pidetään. Onko mikään vankeudessa tarjottu tila siltikään riittävä? Nämä ovat hankalia kysymyksiä, joista en valitettavasti ole löytänyt vielä tutkimustietoa (saa vinkata!).

Lentokyky on vahvasti yhteydessä valinnanvapauteen, joka on erityisen tärkeää saaliseläimillä jotka pakenevat saalistajaa lentäen, eli lemmikkinä pitämämme linnut. Viiriäinen lienee poikkeus: se saattaa juosta pakoon piilopaikkaan. Jotkut eläinlajit voivat taas jähmettyä peloissaan paikoilleen, mutta suurin osa lemmikkilintulajeista tarvitsee tilaa ja siivet alleen jo perusturvallisuudentunteen ylläpitoon. Valinnanvapaus pääsee toteutumaan siivin ja suurten tilojen avulla myös tilanteissa, joissa pelko ei vielä syty, mutta lintu haluaa väistää epämiellyttävästä tai jännittävästä asiasta kauemmaksi. Valinnanvapaus koskee tietenkin myös positiivisia asioita: on hyvä, että lintu voi sujuvasti liikkua ympäristössään ja tehdä valintoja omasta olinpaikastaan. 

Olen pohtinut tutkimusta, jossa selvitettäisi jotenkin lintujen hyvinvointia yhteydessä tilan kokoon ja lentomahdollisuuksien määrään. Helena Telkänranta mainitsee Millaista on olla lemmikki? -kirjassaan, että villimarsuilla niiden käyttämä elinala oli laajempi, kuin miltä niiden tarvitsemat resurssit (ruoka, vesi, lepo- ja turvapaikat) löytyivät. Linnuillakin olisi kiinnostava tutkia tällaista, jotenkin ehkä järjestämällä villilintujen itsevalitseman turvallisen nukkumapaikan yhteyteen runsaasti ruoka-, juoma- ja kylpypaikkoja. Tämä pitäisi tehdä pesimäajan ulkopuolella, sillä monet lajit hajaantuvat jonkin verran pesimäaikana parvestaan ja etsivät omat pesäkolot muualta. Kuinka paljon linnut sitten hajaantuisivat muualle tutkailemaan, olisi se, mikä on niiden luontainen liikkumisen halu resursseista huolimatta. Ideaali olisi ehkä se, että muulla ympäristöllä ei olisi muita resursseja tarjottavaksi, kuin ehkä vain turvallisen tuntoisia istumapaikkoja (mutta ei sitä pääpuuta houkuttelevampia).

Todellisuudessa nämä tulokset eivät välttämättä lemmikin omistajaa auttaisi: lintujen aktiivisuus ja liikkumisen into voisivat silti ajaa ne niin isolle alueelle, että sitä ei voi normaali omistaja sisätiloissa tarjota. Esim. Sydneyn kaupunkikakadut liikkuvat noin kilometrin laajuudella, mutta oletettavasti niillä onkin ruoan, nukkuma- ja pesäpaikkojen tuomia motiiveja liikkua ympäriinsä. 

Ympäriinsä liikkuminen on käyttäytymistarve. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka eläimellä ei olisi mitään syytä liikkua, se haluaa silti liikkua, koska liikkuminen itsessään on sille luonnollista ja evoluution muovaamana eläimet myös tykkäävät liikkumisesta. Kärjistetyssä ajatusleikissä yksilö, joka ei tykännyt liikkua, saattoi nääntyä nälkään, jos se lähti liikkeelle vasta kun sillä oli kamala nälkä, koska se ei tuntenut ympäristönsä tarjoamia resursseja luontaisen liikkumisen halun ajamana.

Todellinen liikkumisen tarve ei siis pääse toteutumaan vankeudessa. Entä mikä olisi toisiksi paras vaihtoehto? Olen pohtinut tutkimuksia sen suhteen, että verrattaisi luonnonvaraisten lintujen lihasmassaa ja veriarvoja vankeudessa eläviin lajitovereihin. Vankeudessa eläviä lajitovereita pidettäisi tutkimuksessa erikokoisissa tiloissa, joissa niillä olisi ryhmittäin erilaisia mahdollisuuksia lentää. Toisilla häkki voisi olla pieni, toisilla keskikokoinen, toisilla iso, toisilla valtava. Lihasmassaa ja veriarvoja vertailemalla voitaisi päästä hieman vihille siitä, mikä määrä liikkumistilaa alkaa pitää yllä läheskään normaalia (lajityypillistä) lihasmassaa, vai päästäänkö sitä lähellekään vankeuden suomissa tiloissa. Lemmikkinä pitämämme lajit eivät kuitenkaan luonnossakaan ole jatkuvasti lennossa.

Toinen osa, jota haluaisin tutkia tilan tarpeesta, on sen vaikutus linnun stressitasoihin, mielentilaan ja henkiseen hyvinvointiin. Tätä olisi mielestäni luotettavin tutkia veren stressihormoneista. Stressaavat mittaukset tasoittaisi se, että kaikki nämä vankeudessa elävät tutkimuslinnut altistuisivat niille samalla tavalla. Tutkimuslinnuilla tulisi tietenkin olla kaikilla käytössään muuten samat resurssit, jotta vain tilan muutoksella olisi merkitystä. Samanmoista tutkimusta voisi jatkaa myös monitahoisilla viriketutkimuksilla: mitkä olisivat todellisuudessa (tutkittavalla lajilla) linnunpidon tieteelliset minimit?

Helena Telkänranta vilautti ajatusta lintuluennoillaan siitä, että sen sijaan että vain lentäminen olisi käyttäytymistarve, voisi sitä olla myös matkalento. Matkalennon tuntomerkkeinä voidaan pitää rytmikkäitä siiveniskuja, vatsahöyheniin vedettyjä jalkoja ja lemmikkinä etenkin sitä, että lento ei ole vain lähtöä tai laskeutumista. Kun on nähnyt villipapukaijojen lentoa ulkoilmassa, näkee eron siinä, kuinka hitaasti ja räpistelevän oloisesti sisällä lentävät linnut lentävätkään, etenkin isot papukaijat.

Lentoon lähtöä ja lentämistä voisi ajatella myös ihmisen polkupyöräilyn kautta: ihan matkan ensimmäinen metri tai pari se on haparoivaa ja epävakaata, kun ihminen kapuaa kyytiin ja vauhtia on vähän (lentoonlähtö), sitten ihminen polkee vinhasti kiihdyttäen, pyörä saattaa jopa heilua hieman, etenkin jos polkee seisaaltaan (kiihdytys) mutta kun pyörässä on tarpeeksi vauhtia, meno on sulavaa (matkalento). Sisätiloissa elävät linnut ovat kuin normaalissa huoneistossa pyöräileviä ihmisiä: pyörällä kyllä pääsee eteenpäin, mutta ei koskaan oikein kunnolla, koska tilaa kiihdyttää mukavaan vauhtiin ei ole riittävästi, ennen kuin pitääkin alkaa jo hidastamaan.

Pääsin Espanjassa tarkkailemaan feraalien munkkiarattien puuhia ja aloin kiinnittää huomiota niiden lentotapoihin. Munkkiaratin lentoonlähtö näyttää siltä, kuinka monet linnut lentävät sisällä: siivet lyövät vinhasti ja laajasti ylös ja alas. Jonkin ajan kuluttua lento tasoittuu: vauhti on jo niin kova, että siipien ei ole pakko iskeä niin vinhasti, vaan siiven liikerata on hillitympi. Tässä matkalentoon vaihtamisessa kiihdytyksessä meni noin 30-50 metrin verran. Se on matka, jota ei käytännössä pysty sisällä tarjoamaan. Jos jollain olisikin 50m suoraa käytävää, jotta lintu uskaltaa kiihdyttää täyteen vauhtiinsa, sillä tulee olla myös edessä päin mahdollisuus hidastaa turvallisesti. Ei ihmisenkään pyöräilyvauhti ole kova 49 metrin kohdalla, jos käytävä on vain 50 metriä pitkä. Munkkiaratti on pitkäsiipinen mutta pienen puoleinen papukaija. Muilla lemmikkilinnuilla vastaava kiihdytykseen menevä matka on todennäköisesti eri, mitä erilaisempi lintu on: isommat linnut tarvitsevat todennäköisesti vielä pidemmän kiihdytyksen, kun taas lyhytsiipiset tiheiköissä pyrähtelevät lajit (kuten peippolinnut) voivat lentää hitaammin, jolloin ne saavuttavat matkalennon kriteerit nopeammin. 

Toinen mitä pohdin itse yhdeksi lentotilan arvioimisen kriteeriksi on se, että onko linnulla mahdollisuutta liitää. Liitäminen on linnulle tapa vähentää vauhtia vähitellen, joten se vaatii ensin tilaa vauhdille ja sitten tilaa liidon suorittamiseksi. Se ei ole siis sama kuin liidellä, mitä esim. lokit voivat tehdä taivaalla (sitä kaikki lintulajit eivät tee). Espanjassa munkkiaratteja ja kesykyyhkyjä puistossa tarkkaillessa pistin merkille, että kun aratit ja kyyhkyt laskeutuvat noin 4-5 metrin korkeudesta puusta noin 10-15m päähän maahan, liittävät ne näinkin lyhyellä matkalla. Kesykyyhky taas voi liitää jo noin 20-30 m jälkeen kun se lähtee lentoon tasamaalta. Ehkä kaikkein pienimmät lemmikkilinnut pystyisivät sisätiloissa liitämään ennen laskeutumista, mutta isommille se jää haaveeksi vain.

Kaikkea tätä pohtiessa ei voi kuin harmitella niitä lintuja, jotka eivät voi lentää sitä vähääkään: klipatut linnut, ikuisesti häkeissä pidetyt linnut sekä linnut jotka eivät vain uskalla sisällä siivilleen. Lentäminen on osa linnun elämää. Voimme vankeudessa, rajallisissa tiloissa tarjota vain rajalliset mahdollisuudet lentämisen toteuttamiseen, jolloin on omistajien vastuulla mahdollistaa linnun elämä lentokykyisenä eläimenä kotonaan. Joskus se voi vaatia myös työtä: siipensä unohtanutta lintua voi kouluttaa takaisin lentämisen pariin. Lentokykyisellekin linnulle tulisi tarjota paljon paikkoja, joiden välillä lentää, ja kannustaa lintua käyttämään niitä.