Lemmikkinä pidettävien eläinten on oltava sopeutumiskykyisiä, jotta ne voivat selvitä. Jos eläimen ruokavalio tai muut elinolosuhteet on hankala tai liki mahdoton toteuttaa vankeudessa sukupolvien ajan, eläimen pito lemmikkinä tyrehtyy. Joskus eläimet kuolevat mystisistä syistä vankeudessa, joskus ne eivät vain suostu lisääntymään. On tarpeen ajatella, onko niiden pidossa silloin jotain vakavasti vialla, kun ne eivät voi kukoistaa.
Sen sijaan monet lajit kukoistavat. Ne kukoistavat jopa vanhentuneen tai väärän tiedon varaisella hoidolla. Papukaijat ovat yksi valitettavan oivallinen esimerkki.
Papukaijat ovat monelle tuttuja ja ikonisia lemmikkejä, mutta noin 350 lajin heimoon mahtuu monenlaista menijää. Papukaijamaailmaankin mahtuu ruokavalioltaan haastavia sukuja, mutta myös kertakaikkisen mahdottomia. Esimerkiksi pikkukaijasten, Micropsitta ("pygmy parrots"), pitäminen vankeudessa on osoittautunut kerrassaan mahdottomaksi. (Nimestään huolimatta ne eivät ole erityisen läheistä sukua meille tutuille kaijasille eli rakkauspapukaijoille, suvulle Agapornis.) Niiden ruokavalion ajatellaan sisältävän jäkäliä ja leviä, joita niille ei kertakaikkiaan saa tarjottua vankeudessa. Maailman pienimmän papukaijasuvun keskimitta on noin 9 senttimetriä, ne ovat pienempiä kuin lemmikkinä yleisesti pidettävät undulaatit, tai lyhytpyrstöiset araset (Forpus). Kaikessa söpöydessään ja eksotiikassaan pikkukaijasten ilmaantumisesta lemmikkimarkkinoille saa vain haaveilla.
Onneksi monet muut lajit ovat anteeksiantavaisempia. Papukaijoja on pidetty lemmikkinä länsimaissa jo ennen ajanlaskun alkua. Tuota ennen niitä on mitä todennäköisimmin pidetty lemmikkinä jo kauan alueilla, joissa ne luontaisesti esiintyvät. Alkuperäiskansojen on kuitenkin ollut helpompi ruokkia lemmikkikaijojaan: tarkkailemalla lintujen villien lajitovereiden ruokailutapoja he ovat voineet ympäristöstä ravintoa keräämällä jäljitellä lintujen luontaista ruokavaliota hyvinkin tarkasti. On myöskin luultavaa, että hekin ovat sukupolvien saatossa oppineet pitämään lemmikkinään niitä lajeja, jotka selviävät hengissä myös vankeudessa ihmisten huomassa.
Lintuharrastuksen alkupäässä papukaijojen ja muidenkaan pienlemmikkien hoito ei luultavasti ollut kovinkaan kummoista verrattuna nykypäivään. Pienlemmikit olivat eksoottinen lisä talossa, eivät niinkään mitään mistä sai hyötyä, kuten lihaa, maitoa tai munia. Ne olivat uusi tuttavuus, eikä niiden oikean ruokinnan tai hoidon laiminlyönnistä seurannut isäntäperheelle nälkää tai muuta harmia, kuten kävi jos esimerkiksi karjaa ruokki huomattavasti väärällä tavalla. Elinkeinona eläinten oikeaoppinen hoitaminen niiden hyvinvoinnin takaamiseksi oli tärkeää, muttei tämä ollut välttämätöntä lemmikkien kanssa, joista oli omistajalleen vain silmäniloa, muttei muuta hyötyä. Ehkäpä saattoi myös olla vallan normaalia ja hyväksyttyä, että papukaijojen kaltaiset eksoottiset lemmikit eivät edes eläneet ihmisten hoivissa kovinkaan pitkään.
Esimerkiksi vielä 1800-luvulla lemmikkilintujen ruokintaohjeet saattoivat olla melkoinen kauhistus ajoittain: joidenkin ohjeiden mukaan linnut eivät tarvinneet lainkaan vettä, ja toisaalla kehoitettiin ruokkimaan niitä leivällä, joka on uitettu kiehuvassa maidossa (linnut ovat luonnostaan laktoosi-intolerantikkoja, eivätkä kestä laktoosia). Tutut papukaijalajit ovat kuitenkin päässeet pitkälle, varsinkin yleisimmät lajit kuten neitokakadut ja undulaatit. Yhä edelleen kuitenkin Suomessakin varmasti on vanhoja papukaijayksilöitä, jotka on kaapattu ja salakuljetettu luonnosta. Moni laji saattaa olla myös vain muutaman sukupolven päässä luonnonvaraisista yksilöistä, jolloin todellista sopeutumista vankeuden ajoittain vääräänkin ruokavalioon ei välttämättä ole nähtävissä. Lajit ovat kuitenkin olleet tarpeeksi sopeutuvaisia ja kestäviä, että yksilöt ovat itse pysyneet hengissä, lisääntyneet ja kasvattaneet poikasensa elinkelpoisiksi yksilöiksi vankeudessa tarjoiltavalla ruoalla.
Sen sijaan monet lajit kukoistavat. Ne kukoistavat jopa vanhentuneen tai väärän tiedon varaisella hoidolla. Papukaijat ovat yksi valitettavan oivallinen esimerkki.
Papukaijat ovat monelle tuttuja ja ikonisia lemmikkejä, mutta noin 350 lajin heimoon mahtuu monenlaista menijää. Papukaijamaailmaankin mahtuu ruokavalioltaan haastavia sukuja, mutta myös kertakaikkisen mahdottomia. Esimerkiksi pikkukaijasten, Micropsitta ("pygmy parrots"), pitäminen vankeudessa on osoittautunut kerrassaan mahdottomaksi. (Nimestään huolimatta ne eivät ole erityisen läheistä sukua meille tutuille kaijasille eli rakkauspapukaijoille, suvulle Agapornis.) Niiden ruokavalion ajatellaan sisältävän jäkäliä ja leviä, joita niille ei kertakaikkiaan saa tarjottua vankeudessa. Maailman pienimmän papukaijasuvun keskimitta on noin 9 senttimetriä, ne ovat pienempiä kuin lemmikkinä yleisesti pidettävät undulaatit, tai lyhytpyrstöiset araset (Forpus). Kaikessa söpöydessään ja eksotiikassaan pikkukaijasten ilmaantumisesta lemmikkimarkkinoille saa vain haaveilla.
 |
| Sinilakkikaijasia (Micropsitta geelvinkiana), maalari John Gerrard Keulemansin tekemänä. Pikkukaijasista ei ole edes kovin runsaasti hyvää valokuvamateriaalia tarjolla, sillä niitä ei kovin usein pääse luonnossakaan näkemään. |
Onneksi monet muut lajit ovat anteeksiantavaisempia. Papukaijoja on pidetty lemmikkinä länsimaissa jo ennen ajanlaskun alkua. Tuota ennen niitä on mitä todennäköisimmin pidetty lemmikkinä jo kauan alueilla, joissa ne luontaisesti esiintyvät. Alkuperäiskansojen on kuitenkin ollut helpompi ruokkia lemmikkikaijojaan: tarkkailemalla lintujen villien lajitovereiden ruokailutapoja he ovat voineet ympäristöstä ravintoa keräämällä jäljitellä lintujen luontaista ruokavaliota hyvinkin tarkasti. On myöskin luultavaa, että hekin ovat sukupolvien saatossa oppineet pitämään lemmikkinään niitä lajeja, jotka selviävät hengissä myös vankeudessa ihmisten huomassa.
Lintuharrastuksen alkupäässä papukaijojen ja muidenkaan pienlemmikkien hoito ei luultavasti ollut kovinkaan kummoista verrattuna nykypäivään. Pienlemmikit olivat eksoottinen lisä talossa, eivät niinkään mitään mistä sai hyötyä, kuten lihaa, maitoa tai munia. Ne olivat uusi tuttavuus, eikä niiden oikean ruokinnan tai hoidon laiminlyönnistä seurannut isäntäperheelle nälkää tai muuta harmia, kuten kävi jos esimerkiksi karjaa ruokki huomattavasti väärällä tavalla. Elinkeinona eläinten oikeaoppinen hoitaminen niiden hyvinvoinnin takaamiseksi oli tärkeää, muttei tämä ollut välttämätöntä lemmikkien kanssa, joista oli omistajalleen vain silmäniloa, muttei muuta hyötyä. Ehkäpä saattoi myös olla vallan normaalia ja hyväksyttyä, että papukaijojen kaltaiset eksoottiset lemmikit eivät edes eläneet ihmisten hoivissa kovinkaan pitkään.
Esimerkiksi vielä 1800-luvulla lemmikkilintujen ruokintaohjeet saattoivat olla melkoinen kauhistus ajoittain: joidenkin ohjeiden mukaan linnut eivät tarvinneet lainkaan vettä, ja toisaalla kehoitettiin ruokkimaan niitä leivällä, joka on uitettu kiehuvassa maidossa (linnut ovat luonnostaan laktoosi-intolerantikkoja, eivätkä kestä laktoosia). Tutut papukaijalajit ovat kuitenkin päässeet pitkälle, varsinkin yleisimmät lajit kuten neitokakadut ja undulaatit. Yhä edelleen kuitenkin Suomessakin varmasti on vanhoja papukaijayksilöitä, jotka on kaapattu ja salakuljetettu luonnosta. Moni laji saattaa olla myös vain muutaman sukupolven päässä luonnonvaraisista yksilöistä, jolloin todellista sopeutumista vankeuden ajoittain vääräänkin ruokavalioon ei välttämättä ole nähtävissä. Lajit ovat kuitenkin olleet tarpeeksi sopeutuvaisia ja kestäviä, että yksilöt ovat itse pysyneet hengissä, lisääntyneet ja kasvattaneet poikasensa elinkelpoisiksi yksilöiksi vankeudessa tarjoiltavalla ruoalla.
Osittain tämä riippuu myös lajista ja sen erikoistuneisuudesta. Yllättävän monen papukaijalajin levinneisyys kattaa erilaisia elinympäristöjä, jotka tarjoavat erilaisia vaihtoehtoja ravinnon suhteen. Useat lajit ovat sopeutuvaisia, ja ne voivat kukoistaa erilaisilla alueilla, jonkin verran toisistaan poikkeavalla ravinnolla. Sitten on lajeja, jotka ovat vähemmän erikoistuneita, joiden ruokavalio on jokseenkin sama levinneisyydestä huolimatta. Nämä lajit eivät yleensä pysty leviämään erilaisiin elinolosuhteisiin, koska niiden käyttämää ravintoa ei välttämättä siellä ole tarjolla. Yleisimmät ja lemmikkinä loistavat lajit ovat siis näitä sopeutuvaisia lajeja, tai niitä, jotka pärjäävät vähintäänkin kohtuullisesti ihmisten helposti tarjoamalla ruokavaliolla: kuivilla siemenillä (luonnossa esim. kanarialinnut, undulaatit ja neitokakadut syövät paljon siemeniä, ja ne kärsivät yleensä vähiten yksipuolisesta siemenruokavaliosta vankeudessa).
Sopeutuvuus ei ole välttämättä pelkästään evoluution tulosta, vaan muutosta ja sopeutumista erilaiseen ruokavalioon tapahtuu jopa yksilössä. Erään lähteen mukaan linnun ruoansulatuselimistössä voi havaita muutoksia jo 17 päivää ruokavalion muutoksen jälkeen.
Papukaijojen ruokavaliosta lukiessa yhä enemmän joutuu tekemään salapoliisityötä sen suhteen, mihin uskoa ja mihin ei. Ja käytännössä mitään oikeaa totuutta ei olekaan, ja sen löytäminen tuntuu tämän vuoksi mahdottomalta. Vain harvalla lajilla on tehty kattavia, julkaistuja tutkimuksia niiden kokovaltaisesta luonnollisesta ruokavaliosta. Luettelemalla vain villilintujen syömiä kasvilajeja ottamatta kantaa niiden keskenäisiin mittasuhteisiin törmäämme "kolmen ruokalajin ongelmaan", jota avasin merkinnässä Samat ruoka-aineet, täysin eri ruokavaliot.
Jokainen pellettimerkki on tehnyt kattavia "tutkimuksia" ja heillä on "asiantuntijoita", jotka puhuvat juuri tämän pellettimerkin puolesta. Hankala homma on vain, kun sama pelletti tuntuu käyvän kaikille papukaijoille undulaatista sinikelta-araan, vaikka kyllähän maalaisjärjen pitäisi kertoa, että lajien luontaiset ruokavaliot eivät voi olla identtiset, tästähän kertoo jo lintujen lähes ääripäitä edustavat nokat. Koulukuntia riittää harrastajien piirissä, on niitä jotka syöttävät pellettiä täysravintona, ja niitä jotka karsastavat kaikkea teollista ruokaa. Asiantuntijat eivät tarvitse välttämättä koulutusta tai titteleitä, eivätkä tarvitse nettisivutkaan. Asiallisen kuuloiset artikkelit ja graafisesti uskottavat kaaviot ja kuvat saavat kannatusta ilman sen kummempia perusteluja, kuin että ne vaikuttavat uskottavalta.
"Tieto lisää tuskaa," ja kuinka itse oman lintuharrastuksen puitteissa olisi helpoin uskoa vain yhtä, ensimmäistä lähdettä ja perustaa ruokavalio siihen! Nyt kun olen lukenut kymmeniä artikkeleja, tunnen itseni tyhmemmäksi kuin ensimmäisen jälkeen, sillä nyt tiedän, ettei ehdotonta totuutta papukaijojen ruokintaan mahda ollakaan!
Luonnolliseen ruokavalioon on hyvä pyrkiä, sillä emme voi tietää pelkästään linnun ulkonäöstä, missä kunnossa sen sisäelimet ovat. "Tervekin" lintu voi olla täysin rasvoittunut sisältäpäin, ja täten todella sairas. "Täysravintopelletillä" ruokittu lintu voi olla hyvinkin aliravittu. On täten tärkeää edes yrittää selvittää oman lajin ruokinnasta niin paljon kuin mahdollista, ja yrittää pyrkiä luonnollisen ruokavalion toteuttamiseen. Tällä tavoin voi yrittää ehkäistä ne ongelmat, joita linnut pitkän elämänsä aikana voivat saada vääränlaisesta ja yksipuolisesta "täysravinnosta" johtuen.
Tietoa on saatavilla joka tuutista, ja jokainen on toinen toistaan ansioituneempi "asiantuntija." Omistajana on yritettävä navigoida tiensä väärän ja oikeamman tiedon sokkelossa, ja yrittää päättää, mikä on omalle lajille sopivin ratkaisu. Täysin en itse usko pellettien ylivoimaisuuteen, ja haluan omassa blogissanikin mainostaa monipuolisen ja paljon tuoreruokaa sisältävän ruokavalion puolesta, sillä sellaista ruokaa papukaijat syövät luonnossakin.
On siis meidän onnemme, että tutut lajit ovat sopeutuvaisia syömäreitä, eivätkä lakoa vankeudessa kuin pikkukaijaset konsanaan. On kuitenkin omistajien vastuulla pyrkiä parhaaseen lintunsa kanssa, sillä papukaijankin sopeutuvuus voi tulla vastaan terveyden pettäessä pelkkien siementen alla.
PS: Luonnolliseen ruokavalioon vetoamisesta aion kirjoittaa merkinnän myöhemmin, pysykää kuulolla!
Lisäluettavaa:
- Parrotsdailynews.com: Tony Silva: How should we feed our parrots? Are pellets all what they need?
 |
| Polly saattaa tahtoa keksin, muttei se tarkoita, että keksit olisivat sille pidemmän päälle terveellinen pohja ruokavaliolle. |
Papukaijojen ruokavaliosta lukiessa yhä enemmän joutuu tekemään salapoliisityötä sen suhteen, mihin uskoa ja mihin ei. Ja käytännössä mitään oikeaa totuutta ei olekaan, ja sen löytäminen tuntuu tämän vuoksi mahdottomalta. Vain harvalla lajilla on tehty kattavia, julkaistuja tutkimuksia niiden kokovaltaisesta luonnollisesta ruokavaliosta. Luettelemalla vain villilintujen syömiä kasvilajeja ottamatta kantaa niiden keskenäisiin mittasuhteisiin törmäämme "kolmen ruokalajin ongelmaan", jota avasin merkinnässä Samat ruoka-aineet, täysin eri ruokavaliot.
Jokainen pellettimerkki on tehnyt kattavia "tutkimuksia" ja heillä on "asiantuntijoita", jotka puhuvat juuri tämän pellettimerkin puolesta. Hankala homma on vain, kun sama pelletti tuntuu käyvän kaikille papukaijoille undulaatista sinikelta-araan, vaikka kyllähän maalaisjärjen pitäisi kertoa, että lajien luontaiset ruokavaliot eivät voi olla identtiset, tästähän kertoo jo lintujen lähes ääripäitä edustavat nokat. Koulukuntia riittää harrastajien piirissä, on niitä jotka syöttävät pellettiä täysravintona, ja niitä jotka karsastavat kaikkea teollista ruokaa. Asiantuntijat eivät tarvitse välttämättä koulutusta tai titteleitä, eivätkä tarvitse nettisivutkaan. Asiallisen kuuloiset artikkelit ja graafisesti uskottavat kaaviot ja kuvat saavat kannatusta ilman sen kummempia perusteluja, kuin että ne vaikuttavat uskottavalta.
"Tieto lisää tuskaa," ja kuinka itse oman lintuharrastuksen puitteissa olisi helpoin uskoa vain yhtä, ensimmäistä lähdettä ja perustaa ruokavalio siihen! Nyt kun olen lukenut kymmeniä artikkeleja, tunnen itseni tyhmemmäksi kuin ensimmäisen jälkeen, sillä nyt tiedän, ettei ehdotonta totuutta papukaijojen ruokintaan mahda ollakaan!
 |
| Jotkut lajit ovat osoittaneet sopeutuvaisuutensa erilaisiin olosuhteisiin ja ravinnonlähteisiin muodostaen pysyviä kantoja karkulaislinnuista kauaskin alkuperäisiltä elinalueilta. Kauluskaija lienee laajimmalle levinnyt papukaija. Nämä yksilöt on kuvattu Saksassa, vaikka lajin alkuperäinen levinneisyysalue on Aasiassa. Kuva: Wikipedia / 4028mdk09, CC BY-SA 3.0 |
Luonnolliseen ruokavalioon on hyvä pyrkiä, sillä emme voi tietää pelkästään linnun ulkonäöstä, missä kunnossa sen sisäelimet ovat. "Tervekin" lintu voi olla täysin rasvoittunut sisältäpäin, ja täten todella sairas. "Täysravintopelletillä" ruokittu lintu voi olla hyvinkin aliravittu. On täten tärkeää edes yrittää selvittää oman lajin ruokinnasta niin paljon kuin mahdollista, ja yrittää pyrkiä luonnollisen ruokavalion toteuttamiseen. Tällä tavoin voi yrittää ehkäistä ne ongelmat, joita linnut pitkän elämänsä aikana voivat saada vääränlaisesta ja yksipuolisesta "täysravinnosta" johtuen.
Tietoa on saatavilla joka tuutista, ja jokainen on toinen toistaan ansioituneempi "asiantuntija." Omistajana on yritettävä navigoida tiensä väärän ja oikeamman tiedon sokkelossa, ja yrittää päättää, mikä on omalle lajille sopivin ratkaisu. Täysin en itse usko pellettien ylivoimaisuuteen, ja haluan omassa blogissanikin mainostaa monipuolisen ja paljon tuoreruokaa sisältävän ruokavalion puolesta, sillä sellaista ruokaa papukaijat syövät luonnossakin.
On siis meidän onnemme, että tutut lajit ovat sopeutuvaisia syömäreitä, eivätkä lakoa vankeudessa kuin pikkukaijaset konsanaan. On kuitenkin omistajien vastuulla pyrkiä parhaaseen lintunsa kanssa, sillä papukaijankin sopeutuvuus voi tulla vastaan terveyden pettäessä pelkkien siementen alla.
PS: Luonnolliseen ruokavalioon vetoamisesta aion kirjoittaa merkinnän myöhemmin, pysykää kuulolla!
Lisäluettavaa:
- Parrotsdailynews.com: Tony Silva: How should we feed our parrots? Are pellets all what they need?
Kommentit
Lähetä kommentti