Eläimet ovat jatkuvassa kehityksessä ja muutoksessa, jotta ne pärjäisivät mahdollisimman hyvin omassa elinympäristössään. Monet lajit ovat kehittyneet hyödyntämään oman ympäristönsä ja ekologisen lokeronsa tarjoamia vaihtoehtoja esimerkiksi ravinnon suhteen. Jos jätämme vielä aluksi pois ihmisen melko vastikään keinotekoisesti lisäämät ravinnonlähteet (tai niiden puutteen elinympäristöjen tuhoutuessa), voimme olettaa, että luonnossa eläimet olisivat parhaimmillaan nauttiessaan ravintoa, jota ne ovat vuosituhansien tai -miljoonien aikana kehittyneet syömään.
Oletuksena voimme tehdä, että luonnollisessa elinympäristössään elävät papukaijat ovat myös parhaimman ravinnon ääressä, johon ne ovat sopeutuneet. Alkuperäisessä ruokavaliossa ei ole otettu huomioon ihmisen vaikutusta: osa lajeista on saattanut päätyä yltäkylläisyyden pariin ruokailemalla esim. kasvis- tai viljapalstoilla, osa taas saattaa olla tiukilla ihmisen vallatessa alaa ja kaataessa eläinten elinympäristöä, ja samalla tuhoamalla luonnollisia ravinnonlähteitä. Osa lajeista on tälle ymmärretävästi herkempiä kuin toiset: erikoistuneemmat ruokailijat eivät välttämättä pysty hyödyntämään ihmisen tuomaa ruokavarantoa, ja toisaalta jo pienen alueen tai yhden ruokakasvilajin häviäminen/hävittäminen elinalueelta voi olla hyvinkin kriittistä.
Onko linnunomistajan siis tarpeen yrittää jäljitellä oman papukaijalajin luontaista ruokavaliota yks-yhteen?
Ensin on hyväksyttävä se tosiasia, että hyvin harvan lajin luontaista ruokailua on tutkittu kovin tarkkaan. Itse en ainakaan kovin montaa oikeasti kattavaa tutkimusta löydä (toki saa linkittää kommenteihin jos itse olet löytänyt!). Jotta ruokavaliosta saisi kokonaisvaltaisen kuvan, pitäisi olla huomioituna esimerkiksi vuodenajat: linnut voivat hyödyntää erilaisia kasveja ja kasvinosia eri vuodenaikoihin. Esimerkiksi kuukauden intensiivitarkkailu ei riitä tätä selvittämään. Villien lintujen tarkkailu tuottaa myös haasteita, esimerkiksi mitkä osat kasvista oikeasti syödään, vaikka parvi oleileekin tietyn lajisessa puussa ruokaillen. Jos lintujen ruokailutavat saadaan hyvin selvitettyä, niiden käyttämät kasvit ovat usein sellaisia, joista ei välttämättä ole helposti saatavilla olevaa tietoa, mitä ne todella sisältävät ravinteiden osalta. Saati sitten, saisiko kyseisiä kasveja edes ikinä lemmikilleen ostettua.
Onneksi papukaijat ovat sopeutuvaisia syömäreitä. Niille terveellisen ruokavalion voi kyllä koostaa normaalin marketin ja eläinkaupan tarjonnasta, eikä ole välttämätöntä lähteä keräämään kasvustoa lajin alkuperäisille elinseuduille. On tärkeää yrittää jäljitellä luonnonmukaisuutta johonkin pisteeseen saakka, sillä luonnossa parvensa mukana luonnollista ruokavaliota noudattava lintu harvoin kärsii puutostiloista tai rasvoittuneista sisäelimistä: jos näin olisi, lajihan olisi tuhoon tuomittu!
Papukaijojen sopeutuvaisuudesta kertovat myös niiden leviäminen myös luontaisen elinalueensa ulkopuolelle. Erityisesti kauluskaija ja munkkiaratti ovat onnistuneet tässä mainiosti, kenties ne ovat papukaijoista kaikkein sopeutuvaisimpia. Ehkä ne onnistuvat hankkimaan luonnollisesta elinympäristöstään huomattavasti poikkeavasta ympäristöstä sopivia ravinnonlähteitä, joilla ne eivät ainoastaan pysy hengissä, vaan myös kukoistavat. Papukaijat eivät ole lentäneet useinkaan vieraslajeiksi omin siivin, vaan kannat ovat syntyneet karanneista häkkilinnuista, joko lemmikeistä tai huhupuheiden mukaan jopa eläintarhoista karanneista yksilöistä. Osa lajeista muodostaa herkemmin kantoja, joko ne kestävät esimerkiksi kylmää säätä paremmin, osaavat hyödyntää erilaiset ravinnonlähteet paremmin tai osittain kyseessä on voinut olla vain sattuman kauppa: esimerkiksi yksinään karannut lintu vailla lajitovereita voi kyllä elää vieraalla alueella, muttei lisääntyä ja muodostaa kantaa ilman kumppania.
Jos ainakin osalla lajeista on potentiaalia muodostaa vieraslajikantoja omituisten ruoanlähteiden äärelle, tämä selittää samojen lajien ja sukulaislajien menestystarinaa myös lemmikkinä: kehnolla tai epäsopivalla ruokavaliolla pidetyt linnut eivät ole välittömästi kuolleet, ja ne voivat elää, lisääntyä ja kukoistaa jopa ruokavaliolla, joka ei välttämättä ole kasvilajien puolesta lähelläkään niiden luontaista ruokavaliota, mutta täyttää silti eläimen tarpeet.
Ajatuksen ruokaa lisää myös se, että villilinnun ja lemmikkilinnun tarpeet ovat myös erilaiset. Lajitasolla tarpeiden tuleekin tyydyttyä tasapainoisella ja lajityypillisellä ruokavaliolla, mutta myös yksilötasolla voi olla eroja. Esimerkiksi luonnonvaraiset papukaijat hyödyntävät usein ajoittain hyvinkin paljon erilaisia hedelmiä, jotka kypsyvät lähes samanaikaisesti. Yltäkylläisessä hedelmätarhassa niiden ei tarvitse hankkia muuta ravintoa. Luonnonvaraiset linnut kuitenkin ovat kuin ammattiurheilijoita meidän sohvaperunapapukaijoihimme verrattuna, eikä lemmikki täten tarvitse näin energiapitoista ravintoa. Tämän vuoksi suosituksissa onkin rakentaa lemmikkipapukaijan tuoreruokavalio lähinnä lehteviin vihreisiin sekä kasviksiin hedelmien sijaan: ne ovat terveellisiä ja sisältävät vähemmän energiaa ja sokeria.
Luonnossa rasva ja energia tulevat myös tarpeeseen niillä lajeilla, jotka joutuvat kohtaamaan kylmiä ilmoja. Ehkä tämän vuoksi Keski-Euroopan kauluskaijat voivatkin ruokailla talvisin lintulaudoilla täydessä maapähkinä- ja auringonkukansiemenbuffetissa, jota ei kannata edes harkita tarjoilevansa omalle papukaijalleen. Tämä on toki ihmisen aikaansaannosta, enkä välttämättä voi suositella myöskään jäljittelemään omalle kakadulleen jossain päin Australiaa toteutuvia ruokavalioita, joissa luonnonvaraiset kakadut ovat oppineet täyttämään kupunsa maanviljelijöiden vilja- tai maissipelloilta, tai jopa varastoista.
Papukaijojen onneksi suurin osa lajeista on kuitenkin erittäin sopeutuvaisia syömäreitä. Ilman mahtavaa sopeutumiskykyä ne eivät voisi pärjätä vankeudessa tähän malliin, eivätkä myöskään levittäytyä vieraslajeina ympäri maapallon. Papukaijat pärjäävät mitä erilaisimmilla ruokavalioilla, ja omistajan on autettava lemmikkiään ei vain pärjäämään, vaan kukoistamaan. Luonnonmukaisen ruokavalion jäljittely saattaa olla hankalaa, ellei jopa mahdotonta, eikä sen vuoksi pidä lannistua pelkälle siemen- tai pellettilinjalle. Papukaijankaan sopeutuvaisuus ei riitä maailman tappiin saakkaa, ja omistajan on tämä tiedostettava. Uuden tiedon hamuaminen ja parhaansa yrittäminen ei ole koskaan haitaksi lemmikkejä omistaessa.
Lue myös blogimerkintä: Papukaijat ovat sopeutuvia syömäreitä
Oletuksena voimme tehdä, että luonnollisessa elinympäristössään elävät papukaijat ovat myös parhaimman ravinnon ääressä, johon ne ovat sopeutuneet. Alkuperäisessä ruokavaliossa ei ole otettu huomioon ihmisen vaikutusta: osa lajeista on saattanut päätyä yltäkylläisyyden pariin ruokailemalla esim. kasvis- tai viljapalstoilla, osa taas saattaa olla tiukilla ihmisen vallatessa alaa ja kaataessa eläinten elinympäristöä, ja samalla tuhoamalla luonnollisia ravinnonlähteitä. Osa lajeista on tälle ymmärretävästi herkempiä kuin toiset: erikoistuneemmat ruokailijat eivät välttämättä pysty hyödyntämään ihmisen tuomaa ruokavarantoa, ja toisaalta jo pienen alueen tai yhden ruokakasvilajin häviäminen/hävittäminen elinalueelta voi olla hyvinkin kriittistä.
 |
| Sateenkaariluri ja australianmausteneilikka. Kuva: Wikipedia.com / Richard Taylor, CC BY 2.0 |
Onko linnunomistajan siis tarpeen yrittää jäljitellä oman papukaijalajin luontaista ruokavaliota yks-yhteen?
Ensin on hyväksyttävä se tosiasia, että hyvin harvan lajin luontaista ruokailua on tutkittu kovin tarkkaan. Itse en ainakaan kovin montaa oikeasti kattavaa tutkimusta löydä (toki saa linkittää kommenteihin jos itse olet löytänyt!). Jotta ruokavaliosta saisi kokonaisvaltaisen kuvan, pitäisi olla huomioituna esimerkiksi vuodenajat: linnut voivat hyödyntää erilaisia kasveja ja kasvinosia eri vuodenaikoihin. Esimerkiksi kuukauden intensiivitarkkailu ei riitä tätä selvittämään. Villien lintujen tarkkailu tuottaa myös haasteita, esimerkiksi mitkä osat kasvista oikeasti syödään, vaikka parvi oleileekin tietyn lajisessa puussa ruokaillen. Jos lintujen ruokailutavat saadaan hyvin selvitettyä, niiden käyttämät kasvit ovat usein sellaisia, joista ei välttämättä ole helposti saatavilla olevaa tietoa, mitä ne todella sisältävät ravinteiden osalta. Saati sitten, saisiko kyseisiä kasveja edes ikinä lemmikilleen ostettua.
Onneksi papukaijat ovat sopeutuvaisia syömäreitä. Niille terveellisen ruokavalion voi kyllä koostaa normaalin marketin ja eläinkaupan tarjonnasta, eikä ole välttämätöntä lähteä keräämään kasvustoa lajin alkuperäisille elinseuduille. On tärkeää yrittää jäljitellä luonnonmukaisuutta johonkin pisteeseen saakka, sillä luonnossa parvensa mukana luonnollista ruokavaliota noudattava lintu harvoin kärsii puutostiloista tai rasvoittuneista sisäelimistä: jos näin olisi, lajihan olisi tuhoon tuomittu!
Papukaijojen sopeutuvaisuudesta kertovat myös niiden leviäminen myös luontaisen elinalueensa ulkopuolelle. Erityisesti kauluskaija ja munkkiaratti ovat onnistuneet tässä mainiosti, kenties ne ovat papukaijoista kaikkein sopeutuvaisimpia. Ehkä ne onnistuvat hankkimaan luonnollisesta elinympäristöstään huomattavasti poikkeavasta ympäristöstä sopivia ravinnonlähteitä, joilla ne eivät ainoastaan pysy hengissä, vaan myös kukoistavat. Papukaijat eivät ole lentäneet useinkaan vieraslajeiksi omin siivin, vaan kannat ovat syntyneet karanneista häkkilinnuista, joko lemmikeistä tai huhupuheiden mukaan jopa eläintarhoista karanneista yksilöistä. Osa lajeista muodostaa herkemmin kantoja, joko ne kestävät esimerkiksi kylmää säätä paremmin, osaavat hyödyntää erilaiset ravinnonlähteet paremmin tai osittain kyseessä on voinut olla vain sattuman kauppa: esimerkiksi yksinään karannut lintu vailla lajitovereita voi kyllä elää vieraalla alueella, muttei lisääntyä ja muodostaa kantaa ilman kumppania.
 |
| Kauluskaijat ovat mestarillisia sopeutujia, jotka löytävät ravintoa ja pesivät myös kaupunkiympäristössä. |
Jos ainakin osalla lajeista on potentiaalia muodostaa vieraslajikantoja omituisten ruoanlähteiden äärelle, tämä selittää samojen lajien ja sukulaislajien menestystarinaa myös lemmikkinä: kehnolla tai epäsopivalla ruokavaliolla pidetyt linnut eivät ole välittömästi kuolleet, ja ne voivat elää, lisääntyä ja kukoistaa jopa ruokavaliolla, joka ei välttämättä ole kasvilajien puolesta lähelläkään niiden luontaista ruokavaliota, mutta täyttää silti eläimen tarpeet.
Ajatuksen ruokaa lisää myös se, että villilinnun ja lemmikkilinnun tarpeet ovat myös erilaiset. Lajitasolla tarpeiden tuleekin tyydyttyä tasapainoisella ja lajityypillisellä ruokavaliolla, mutta myös yksilötasolla voi olla eroja. Esimerkiksi luonnonvaraiset papukaijat hyödyntävät usein ajoittain hyvinkin paljon erilaisia hedelmiä, jotka kypsyvät lähes samanaikaisesti. Yltäkylläisessä hedelmätarhassa niiden ei tarvitse hankkia muuta ravintoa. Luonnonvaraiset linnut kuitenkin ovat kuin ammattiurheilijoita meidän sohvaperunapapukaijoihimme verrattuna, eikä lemmikki täten tarvitse näin energiapitoista ravintoa. Tämän vuoksi suosituksissa onkin rakentaa lemmikkipapukaijan tuoreruokavalio lähinnä lehteviin vihreisiin sekä kasviksiin hedelmien sijaan: ne ovat terveellisiä ja sisältävät vähemmän energiaa ja sokeria.
Luonnossa rasva ja energia tulevat myös tarpeeseen niillä lajeilla, jotka joutuvat kohtaamaan kylmiä ilmoja. Ehkä tämän vuoksi Keski-Euroopan kauluskaijat voivatkin ruokailla talvisin lintulaudoilla täydessä maapähkinä- ja auringonkukansiemenbuffetissa, jota ei kannata edes harkita tarjoilevansa omalle papukaijalleen. Tämä on toki ihmisen aikaansaannosta, enkä välttämättä voi suositella myöskään jäljittelemään omalle kakadulleen jossain päin Australiaa toteutuvia ruokavalioita, joissa luonnonvaraiset kakadut ovat oppineet täyttämään kupunsa maanviljelijöiden vilja- tai maissipelloilta, tai jopa varastoista.
Papukaijojen onneksi suurin osa lajeista on kuitenkin erittäin sopeutuvaisia syömäreitä. Ilman mahtavaa sopeutumiskykyä ne eivät voisi pärjätä vankeudessa tähän malliin, eivätkä myöskään levittäytyä vieraslajeina ympäri maapallon. Papukaijat pärjäävät mitä erilaisimmilla ruokavalioilla, ja omistajan on autettava lemmikkiään ei vain pärjäämään, vaan kukoistamaan. Luonnonmukaisen ruokavalion jäljittely saattaa olla hankalaa, ellei jopa mahdotonta, eikä sen vuoksi pidä lannistua pelkälle siemen- tai pellettilinjalle. Papukaijankaan sopeutuvaisuus ei riitä maailman tappiin saakkaa, ja omistajan on tämä tiedostettava. Uuden tiedon hamuaminen ja parhaansa yrittäminen ei ole koskaan haitaksi lemmikkejä omistaessa.
Lue myös blogimerkintä: Papukaijat ovat sopeutuvia syömäreitä
Kommentit
Lähetä kommentti