Rakastatko lemmikkiäsi oikeasti?

Valitettavan usein kuulee sosiaalisessa mediassa tai tuttujen kertomana, kuinka heidän lemmikkinsä ovat heille henki ja elämä, ja kuinka he rakastavat lemmikkejään valtavan paljon. Valitettavasti näille tapauksille tuntuu olevan tyypillistä se, että mitä enemmän ihminen hehkuttaa rakastavansa lemmikkejään, sitä enemmän hänellä ei välttämättä ole hallussa eläinten hyvinvoinnin tukeminen tavalla, jota nimenomaan eläimet kaipaisivat. Usein tällainen hehkutettu, siirappimainen, vaalenpunainen hattaranpehmeä rakkaus menee ihminen ja ihmisen tarpeet edellä. Aito rakkaus ei kuitenkaan voi olla täysin itsekästä.

Papukaijan pussailu suulle voi olla osoitus itsekkäästä raukkaudesta: ihmisen sylki voi olla linnulle jopa hengenvaarallista.

Rakkaus ei voi olla itsekästä siitä, että eläimen pitää kärsiä millään tavalla. Jos ihminen rakastaa (lemmikki)lintuja, miksi hän pitäisi niitä mitenkään muutoin kuin nykyisten hoito-ohjeiden parhaaksi ohjeistamalla tavalla? Yksin pidetty parvilintu pienenpienessä häkissä ei voi hyvin, vaikka ihminen niin rakastaisi lintuja ja tykkäisi kuunnella sen laulua. Tällöin ihminen rakastaa lintua hyvin pinnallisella tasolla: vain sillä tavalla, kun linnusta on mahdollisimman vähän vaivaa tai haittaa ihmiselle. Ihminen voi yrittää saada eläimestä myös maksimaalinen hyödyn, esim. sosiaalisen linnun pitäminen yksin täten pakottaen sen tyydyttämän tarpeensa ihmisen kanssa sosialisoimalla tai silittelemällä eläintä itsekkäistä syistä, vaikka eläin selvästi osoittaa, ettei (siinä hetkessä) hellyydestä pidä.

Rakkaus on myös rajoja. On nähtävä suuri kuva, eikä eläimen ole pakko antaa tehdä kaikkea, mitä se haluaa vain siksi, että ihminen rakastaa sitä. Vaikka rakkaudenosoitus voi olla hellittely, varsinkaan papukaijoja liikaa hellitellen yleensä kerjää itselleen ja linnulleen tulevaisuudessa ongelmia. Kuten lapsillekin, järkevät rajat ovat rakkautta. Eläin elää käytännössä hetkessä, jossa tietty asia voi olla kiva tai hyvä, mutta tulevaisuudessa asiat voivat olla toisin. Intensiiviset hellittelyhetket ovat itsessään varmasti kivoja linnulle ja omistajalle, mutta kun lintu pitää ihmistä kumppaninaan ja alkaa hyökkäillä hormonaalisuuspuuskassaan muiden talossa asuvien kimppuun, siitä kärsivät kaikki. Ihminen kärsii linnun ongelmallisesta käytöksestä, joka ei sovi taloon, ja lintu kärsii, kun se ei voi toteuttaa hormonaalisuuden herättämiä lisääntymisvaistojaan ihmisen kanssa. Esimerkiksi lintujen pesintä on sellainen, että omistajalta vaatii rakkautta ja ymmärrystä, että ei anna lintujensa pesiä. Pesiminen on lintuparille haaste, joka vaatii omistjalta monenmoista tietämystä ja varmuutta etsiä hyvät kodit kaikille poikasille. Samat rajat koskevat myös turvallisuutta: antaisiko taaperon leikkiä mattoveitsellä koska se pitää siitä, antaisiko kissan hengailla 8. kerroksen avoparvekkeen kaiteella koska siitä on hyvät näkymät, tai antaisiko koiran juosta vapaana moottoritien vierellä, koska koira siitä tykkää? 

Vaikka eläintä rakastaa, ei pelkkä elämän helpoksi tekeminen ole rakkautta. Liiallinen hemmottelu esim. ruoan muodossa voi kostautua joko terveysongelmina: herkkuruokien tuoma ylipaino ja puutostilat ovat vakavia tiloja eläimille. Koira- tai kissamaailmassa lienee tutumpaa sairaalloisen ylilihaviksi "rakkaudella ruokitut" pallerot, jotka eivät voi enää toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään ja kärsivät muistakin terveysongelmista. Rakkautta sen sijaan on eläimen aktivoiminen lajityypillisten haasteiden äärelle, kuten ruoalla aktivointi (foraging) loputtoman herkkuhemmottelun sijaan.

Ylipainoisia eläimiä pidetään jossain päin internettiä söpöinä, ja näille on nimikin: chonk.

Eläinrakkautta on siis kahdenlaista. Sellaista, jossa eläintä rakastetaan lähinnä itsekkäistä syistä, eikä elämen tarpeita oteta huomioon hyvinvoinnin maksimoimiseksi. Sekä sellaista, jossa eläintä rakastetaan eläimenä, sen hyvinvoinnin eteen tehdään jatkuvasti töitä, ja jossa tietoon perustetut rajat ovat osa rakkautta.