Mikä on eettisin linnunpitotapa?

Juttusarja lemmikkilintujen huonoista puolista ja täydellisen papukaijan etsinnästä jatkuu... Tällä kertaa pohdin, mikä on oikeasti eettisin tapa pitää lintuja.

Välillä törmää siihen mielipiteeseen, että lintujen pitäminen ylipäätään lemmikkinä ja vankeudessa on väärin. Tätä perustellaan usein lintujen lentokyvyllä, ja kuinka ne eivät pääse toteuttamaan todellista liikkumistapaansa vankeudessa. Tämä on toki totta, enkä aio väittää sitä vastaan. On kuitenkin monia, monia muitakin eläimiä, joiden elämä vankeudessa on jotenkin rajoitettua. Oikeastaan näitä mahtavat olla kaikki eläimet. Lisäksi linnuilla (tai muillakaan eläimillä) liikkuminen ei ole suinkaan ainoa osio elämässä, jota vankeudessa elo rajoittaa.

Vankeudessa eläminen antaa turvaa, rajoitteiden hinnalla. Eläin ei voi esimerkiksi liikkua kunnolla niin suurella alueella tai niin pitkiä matkoja kuin luonnossa, se ei voi käyttää aistejaan suurimmaksi osaksi täysin samalla tavalla kuin luonnossa (esim. sisätiloissa hajut ja visuaaliset ärsykkeet ovat ihan erit kuin luonnossa ja ulkona), eläin kyllästyy herkemmin koska ruoka ja muut mieluisatkin asiat ovat liian lähellä, jne. Mutta vankeuden rajoitteet ovat osallaan takaamassa sitä, että eläin ei joudu kohtaamaan myöskään niitä villielämän kurjimpia asioita: nälkää, janoa, kylmää, kuumaa, suojattomuutta, saalistajia, onnettomuuksia ja tauteja, sekä kaikissa näissä osa-alueissa myös kuoleman kohtaamista. Omistajan tehtävä on suojella eläintä karulta luonnolta.

Eläinten pitoa kieltämällä tai rajoittamalla saa harrastuksen siirtymään maan alle ja salailtavaksi. Tällöin eläin ei ainakaan saa sen ansaitsemaa hoitoa: tarvikkeet ja ruoka pitää hankkia salassa/ulkomailta, eläimestä ei voi keskustella julkisesti ja levittää tietoa, eikä eläintä voi viedä eläinlääkäriin takavarikoinnin pelossa, jos se on laitonta alkuperää. Lintuharrastus ei ole loppumassa Suomesta tai maailmasta omin ehdoin, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jää jakaa tietoa eettisestä harrastustavasta ja harrastaa itse mahdollisimman eettisesti. Tässä merkinnässä oletan, että omistaja hoitaisi mitä tahansa lajia parhaalla tavalla, viimeisimmän tiedon mukaan mutta realistisin resurssein.

Se siitä avautumisesta! Eettisin tapa pitää sisälintuja olisi luultavasti olla pitämättä ollenkaan. Mutta sitten sen maailman piiriin, jossa lintuja kuitenkin pidetään.

Tilan käyttö

Linnut ovat aktiivisia eläimiä. Lentäen liikkuva eläin vaatii liikkuakseen enemmän tilaa, kuin kävellen, pomppien tai kiipeillen liikkuva. Tämän vuoksi lintuja tulisi pitää mahdollisimman tilavissa oloissa. Onko liian isoa tilaa olemassakaan? Luultavasti vasta sitten, kun tila itsessään alkaa olla linnun hyvinvoinnin esteenä (esim. se ei löydä ruokapaikkaa tai sitä ei voi saada kiinni sairastapauksessa).

Mitä pienempi lintu, sen enemmän sillä on tilaa käytettävänään. Pieni lintu, joka on ketterä lentäjä, pystyy hyödyntämään esimerkiksi neliön tai kahden neliön häkinkin paremmin, kuin iso lintu tai kömpelö ahtaassa tilassa lentäjä (esimerkiksi kohtuullisen pienestä koostaan huolimatta neitokakadu on enemmän pitkänmatkan lentäjä kuin ketterä väistelijä). Pieni lintu pystyy myös samaan kunnolla ilmaa siipiensä alle ja saamaan lentoon vauhtia ja normaalia hengästymistä/liikuntaa sisätiloissa. Isoilla linnuilla matkat jäävät lyhyiksi ja vauhtikin hitaaksi. Luonnossa lintu voisi liikkua hölkkää tai juoksua vastaavaa lentotahtia, mutta vankeudessa lento jää yleensä laiskan löntystelyn tasolle. Pieni lintu mahtuu paremmin tekemään käännöksiä sisätiloissa, jonka vuoksi se voi lentää helpommin yhtenäisesti, niin halutessaan.

Kuten myös jalostusosiossa mainitaa, linnun tilantarve ei missään nimessä poistu sillä, että linnun lentokykyä jotenkin manipuloidaan, esimerkiksi siipisulat leikkaamalla eli klippaamalla! Tällainen toimenpide vie linnunpidon eettisyyttä epäeettisempään suuntaan.

Päätelmä: Tilan puolesta on eettisempää pitää pienempiä, kuin isompia lintuja.

Poikkeus: Vaikka en suosittele papukaijoille vapaalentoa ulkona, ja Suomessa se ei onnistuisi muutenkaan talvikautena, on mainittava viestikyyhkyjen pitotapa tapa saada liikuntaa ja käyttää tilaa: niiden annetaan lentää vapaana ulkona. Tämä tulee kuitenkin hinnan kanssa: ei ole lainkaan harvinaista, että lintuja eksyy (ja nääntyy) tai että haukka vie kyyhkyn. Tässä korostuu se, että vankeus on vaihtokauppa: sisälinnut ovat kohtuullisen turvassa eksymiseltä (elleivät päädy ulkoilmaan) ja saalistajilta, mutta rajoitetun lentotilan kustannuksella.

Vapaana ulkoilevat lemmikkikyyhkyt pääsevät lentämään kunnolla, mutta vapaus ei tule ilman kallista hintaa...

Sosiaalisuus

Luonnossa linnut voivat osittain päättää, kenen kanssa ne viettävät aikaa ja pariutuvat. Lemmikkilinnuilla ihminen päättää tästä. Kaikkein kehnoimmassa asemassa ovat yksin elävät, arat linnut, jotka eivät saa ihmisestä seuraa. Sosiaaalisesti parhaassa asemassa taas ovat ne linnut, jotka elävät sopuisassa parvessa, jossa ne ovat voineet itse valita kumppaninsa, kaverinsa ja hyvänpäiväntutut. Väliinputoajia ovat valitettavasti ne, joille ihminen on päättänyt kumppanin. Sosiaalinen eläin kyllä hyväksyy kaverikseen lopulta senkin yksilön, ketä ei valitsisi parvesta. Eläinten vankeus vastaa vähän vankilaa ja BB-taloa: saat seuraa niistä, ketkä ovat paikalla, koska vaihtoehtoja todelliseen valintaan ei ole.

(Tässä on kuitenkin otettava kultainen keskitie esimerkiksi sukupuoleltaan sekaparvien suhteen: omasta mielestäni lemmikin ei tulisi lisääntyä ellei omistaja näin vakaan harkinnan perusteella päätä, ja vahinkopoikasia voi välttää pitämällä vain yhtä sukupuolta. Saman sukupuolen edustajat voivat pariutua, mutta yleensä vain koska niillä ei ole parempiakaan vaihtoehtoja. On siis harkittava, onko parempi että lintu saa pariutua mutta ei pääse pesimään valitsemansa parin kanssa, vai että se pariutuu saman sukupuolen edustajan kanssa löyhempään suhteeseen?)

Luonnollista sosiaalisuutta voi olla sen sijaan hankala toteuttaa lajeilla, jotka elävät ns. fissio-fuusio-yhdyskunnissa, kuten isot arat ja amatsonit: lajit elävät parvissa lisääntymisajan ulkopuolella, mutta lisääntymisaikana parit eriytyvät omille reviireilleen pesimään. Vankeudessa tätä on hankala toteuttaa rajallisten tilojen vuoksi, toki hormonaalisuutta jotenkin vähentämällä saadaan luultavasti aikaan parvi, joka pystyy elämään sopuisasti ei-lisääntymismoodi-parvessa ympäri vuoden.

Tietääkseni mikään lemmikkinä yleisesti pidettävä lintulaji ei ole yksinomaan parilintu, siniviiriäistä lukuunottamatta. Tällaista lintua on tietenkin helppo pitää luonnollisella tavalla vain pareittain.

Päätelmä: Sosiaalisuus pääsee toteutumaan parhaiten niillä lajeilla, joita on mahdollista pitää isommassa, sopuisassa parvessa tai luonnollisuuden sen salliessa, pariskuntana. Nämä ovat yleensä pieniä lajeja, sillä vaikka harmaapapukaijakin saattaisi sosiaalisesti hyötyä kymmenienkin yksilöiden parvesta, harvalla on rahkeita pitää isoja papukaijoja parvessa.

Älykkyys

Kuten olen aiemminkin toitottanut, älykkyys ei tee lemmikistä parempaa. Sanoisin, että eläimelle itselleen on jopa parempi olla hieman tollonpuoleinen: tällöin se ei luultavasti kärsi vankeuden tuomista rajoitteista niin paljon, kuin sen älykäs sukulaislaji. Vaihtelevat virikemäärät jäävät yleensä pieniksi luonnon tarjoamiin virikkeisiin verrattuna. En siis sano, että linnuista mikään olisi erityisen tyhmä, tai että näitä "tyhmäksi"sanottuja lajeja olisi sallittua pitää huonommin tai laiminlyödä. Koen kuitenkin, että hieman yksinkertaisemmat linnut ovat helpompi pitää tyytyväisinä, ja niille riittävät monimutkaisten älypelien sijaan virikkeeksi kaverit, lintuturvallinen tila lentää ja tutkia, virikkeellistetty ruokailu ja muutamat huolella valitut virikkeet, joiden parissa ne voivat toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistä.

Päätelmä: Ehkä olisi eettisintä pitää linnuista niitä, joita ei yleensä mainita älykkäimpien eläinten listoilla.

Domestikaatio / kesyys

Domestikaatio on lajitasolla tapahtunutta kesyyntymistä. Se tapahtuu sukupolvien aikana, ei yhden yksilön elämässä. Esimerkiksi koira ja kesyrotta ovat domestikoituneita lajeja: ne ovat luonnostaan ystävällisiä ihmistä kohtaan, varsinkin verrattuna niiden villeihin esi-isiin. Sudesta tai villistä isorotasta ei saa kesyeläimen veroista lemmikkiä, vaikka ne kasvattaisi poikasesta saakka ihmisen hoivissa. Domestikaatio lajitasolla tai kesyys yksilötasolla ovat omiaan vähentämään eläimen stressiä ja pelkoa ihmisen parissa. Alati peloissaan olo on hyvin kuluttavaa sekä henkisesti että fyysisesti. 

Toisaalta taas, eläimen ei tulisi olla niin kesy, että se kärsii kun ihminen ei ole paikalla. Se ei myöskään saisi kokea ihmistä kumppanikseen, koska siitä seuraa turhautumista, kun ihminen ei voi vastata linnun pesimähaluihin.

Päätelmä: Eettisintä on pitää niin kesyjä eläimiä, että ne voivat elää normaalia arkea ilman pelkoa ihmistä kohtaan, mutta kesyys ei aiheuta vääristynyttä käytöstä.

Eettistä pitoa tukee se, että lintu ei pelkää arjessa ihmistä, vaikka toki näin kesy linnun ei tarvitsekaan olla. Neitokakadua ei pidetä (ainakaan vielä) domestikoituneena lajina.

Hormonaalisuus

Jos lemmikkilintua ei halua tarkoituksella pesittää, olisi toivottavaa, että lintu ei ole hormonaalisessa tilassa. Tässä tilassa olo on linnulle kuluttavaa ja turhauttavaa. Parhaiten lemmikiksi sopeutuvat lajit tai yksilöt, joilla ei olisi voimakasta lisääntymisviettiä ja ne voisivat vain elää normaalia lemmikkielämää. Lintuja harvoin steriloidaan/kastroidaan niiden nisäkkäistä poikkeavan anatomian takia. Hormoni-implanttia taas ei yleensä laiteta neitokakadua pienemmälle linnulle, joskin nykyään on alkanut tulla puhe implanteista, jotka sopivat jopa peipoille.

Päätelmä: Mahdollisimman epähormonaalinen lintu voi elää lemmikkielämäänsä täysillä.

Jalostus

Koira- ja kissapiireissä on jo päästy siihen, että osaa roduista ei vain ole oikeasti eettistä enää jatkaa. Näitä ovat koirapiireissä hädin tuskin henkeä saavat mopsi ja englanninbulldoggi ja kissapiireissä kivuliaista rustovaivoista kärsivät luppakorvaiset scottish fold -rodun edustajat. Linnuilla rotuja on vähän, mutta kanoissa, kyyhkyissä, kanarialinnuissa ja undulaateissa on jo rotuja/linjoja, joiden eettisyyden kyseenalaistan: voiko eläin elää normaalia elämää, jos se ei pysy kunnolla orrella tai näe eteensä höyhentukan takaa? Se, että esim. undulaatti on jalostettu niin pörröiseksi, ettei se näe eteensä eikä tämän takia mielellään lennä, ei tee siitä eettisempää pitää pienissä tiloissa. Halu lentää (varsinkin uhkaa pakoon) on varmasti tallella, mutta lintu ei vain enää kykene suoritukseen.

Päätelmä: Hanki eläin, joka pystyy tekemään kaikkea, jota sen on tarkoituskin.

Linnun alkuperä

Eettisyydestä en voi jättää pois asiaa, joka ei välttämättä vaikuta yksilön elämään, mutta harrastukseen kokonaisvaltaisena. Eli onko lintujen tuottaminen eettistä. Luonnosta pyydystäminen ei ole eettistä, mutta ei ole lintujen massapesittäminenkään pienissä häkeissä. Onneksi luonnosta pyydystystä pyritään nykyään rajoittamaan runsaasti, ja jokainen voi omalla kohdallaan tehdä päätöksen kasvattajan/pesittäjän eettisyydestä uusia lintuja hankkiessa.

Päätelmä: Eettistä harrastusta jatkaakseen on tuettava eettisiä tapoja tuottaa lintuja lemmikkimarkkinoille.

Eettisin lintu

Eettisintä linnunpidon tapaa ja lemmikkilintulajia kannattaa siis pohtia seuraavilta kanteilta: 

• Tilan käyttö: pienempi lintu on parempi
• Sosiaalisuus: pareittain (siniviiriäinen) tai parvi joka on mahdollista majoittaa ja hoitaa tiloissa
• Älykkyys: ei se älykkäin
• Domestikaatio / kesyys: domestikoinut tai kesyn puoleiset yksilöt
• Hormonaalisuus: ei voimakasta hormonaalisuutta
• Jalostus: ei äärijalostettuja rotuja
• Linnun alkuperä: eettinen kasvatus, ei luonnosta pyyntiä

Itse sanoisin näillä perustein eettisimmiksi tavoiksi pitää lintuja olisi pitää yhtä pientä tai pienehköä, ketterää lajia isommassa parvessa, jonka yksilöt olisivat vähintään pelottoman kesyjä, eivätkä äärijalostettua rotua. Lintuja pidettäisi tiloissa, jotka ovat riittävän suuret myös oikeaan lentämiseen, mielellään sallittujen ja mieluisten ajanviettopaikkojen välillä. Pidettäisi huolta, että parvi on tasapainoinen ja riidaton, ja sillä on riittävästi arvokkaita resursseja, mutta ei pesimiseen viittaavia elementtejä. Lintuja hoidettaisi ja pidettäisi viimeisimmän tiedon mukaisesti.

Eettisimpiä lintuja pitää voisivat olla esimerkiksi: 

Parvi undulaatteja: Eettisen kasvatuksen tuloksena, jossa ei ole käytetty ylimunintaan ja hormonaalisuuteen taipuvaisia yksilöitä. Ei englantilaisia / show-undulaatteja. Undulaatit ovat älykkäitä ja näppäriä, mutta eivät kuitenkaan harmaapapukaijan tai isojen kakadujen tasoa. Undulaattien saatavuus on niin hyvä, ja laji yleensä kukoistaakin suuremmissa parvissa, jossa myös uudet parven lisäykset otetaan yleensä mukisematta vastaan. 

Parvi kanarialintuja tai lokkipeippoja: Eettisen kasvatuksen tuloksena, jossa ei ole käytetty ylimunintaan ja hormonaalisuuteen taipuvaisia yksilöitä. Ei äärijalostettuja rotuja, kuten Gibber Italicus -rotua. Suoranokatkin ovat älykkäitä, mutta niitä ei pidetä niin fiksuina kuin papukaijoja.

Parvi kohtuullisen kesyjä, klippaamattomia undulaatteja suuressa aviaariossa.

Huomioita listan ulkopuolelta:

Neitokakaduja en mainitse tässä kaikkein eettisimpien listalla niiden vaativan lentotilan vuoksi. Neitokakadu ei ole sisätiloissa kaikkein ketterin lentäjä, ja tarvitsee paljon undulaattia enemmän tilaa tehdäkseen käännöksiä. Tämä korostuu varsinkin häkkitilan kanssa: isossakaan häkissä neitokakadu ei mahdu yleensä lentämään kunnolla. Tilankäyttö on kuitenkin ainut osio, jossa neitokakadu jää eettisimpien listalta pois. 

Muita pieniä ja ketteriä lajeja olisivat esimerkiksi araset, kaijaset ja Pyrrhura-aratit, mutta näiden parvidynamiikka voi olla hankalampi ja johtaa kiistoihin. Harvinaisten lajien kanssa myös parven laajentaminen voi olla hankalaa. Reviiritietoiset lajit eivät välttämättä hyväksy uusia yksilöitä joukkoonsa kovin helposti.

Seeprapeipot ovat yleensä niin hormonaalisia, että se hallitsee niiden elämää enemmän tai vähemmän. Itse en pidä eettisenä lisäännyttää lintuja huvikseen tai jatkuvasti, mitä seeprapeipot luultavasti haluaisivat tehdä. Kuuleman mukaan seeprapeippoparvi voi myös olla toraisa. Erittäin pieninä ja erittäin ketterinä lentäjinä ne kuitenkin voisivat saada hyvin paljon irti sisätiloista.

Neitokakadua isommille papukaijalajeille tulee samoja rajoitteita lentotilan suhteen. Lisäksi yleensä neitokakadua isompia lajeja ei pidetä varsinaisesti parvissa, vaan pareittain tai pienissä ryhmissä, joissa valinnanvapautta parinmuodostukseen ja vuorovaikutukseen ei ole niin runsaasti. Joillain isoilla linnuilla myös älykkyys nousee eettisen pidon esteeksi: voiko ihminen todella tarjota riittävästi psyykkistä stimulaatiota linnulle?