Virikefriikkinä tilasin luettavaksi kirjan nimeltä Enriching Animal Lives. Kirjan on kirjoittanut Hal Markowitz, joka on kirjoittanut myös kirjat nimeltä Behavioral Enrichment in the Zoo ja Behavior of Captive Wild Animals.
Monista puhtaasti teoriatyyppisistä kirjoista poiketen tätä kirjaa kirjailija kuvailee enemmän "keittokirja" (cookbook) -tyyppiseksi, jossa esitellään lajikohtaisesti joitain tapoja (reseptejä) virikkeellistää eläimiä pitkällisen ja teoreettisen, mutta loppuunsa melko abstraktin tekstin sijaan. (Jollainen on kai enemmän tuo aiemmin mainittu teos Behavioral Enrichment in the Zoo.)
Kirjassa käydään läpi eri eläinlajien virikkeellistämistä eläintarhaoloissa. Valitettavasti papukaijoille ei ollut omaa kappaletta tässä kirjassa, vaikka melkein samankokoiset opuksen saisi kirjoitettua varmaan myös pelkästään papukaijoista (tästäpä projekti itselleni)... Käyn kuitenkin tässä merkinnässä läpi hieman kirjan parhaimpia ja erikoisimpia ideoita. Tämä ei ole kirja-arvostelu, vaan kirjoitan muistiinpanomaisen artikkelin kirjan parhaimmasta annista, niin teille lukijoille kuin itselleni muistiin.
Jo johdannossa Markowitz mainitsee muutaman tärkeän asian virikkeellistämisessä, joka pätee niin eläintarhoissa kuin lemmikeilläkin. Yksi näistä on se, että vaikka kirjassa esitellään keittokirjamaisesti reseptejä virikkeellistämiseen, hän ei ole kirjoittanut ihan kaikkea auki, esimerkiksi tarkkoja materiaaleja saati mistä hankkia niitä. Tämä jättää lukijalle valinnan tehdä omia parannuksiaan virikkeeseen ja sen materiaaleihin, jotta lopputulos sopii lukijan eläimille paremmin.
Huomion arvoista on myös se, että on hyötyä tuntea eläimen luontaiset tarpeet ja käyttäytymistavat sekä lajina että yksilönä ennen virikkeiden suunnittelua ja rakentamista. Tällöin pystytään tekemään virikkeitä, jotka tukevat yksilön luontaista käyttäytymistä. Tätä voi tehdä lajitasolla ihan vain katsomalla videoita lajista sen luontaisessa elinympäristössä, jos kyseistä lajia tai sen välittömiä lähisukulaisia ei pääse tarkkailemaan livenä.
Tarjottujen virikkeiden kanssa kannattaa olla mielessä se, kuinka toivoo eläimen sitä käyttävän, ja tukeeko tämä toivottu käyttötapa eläimen luontaista käyttäytymistä. Tutkimuksessa oltiin huomattu, että aikuiset apinat eivät innostuneet yksinkertaisesta lelusta kuin ihan lyhyen aikaa, sen aikaa kun lelun uutuudenviehätys kesti. (Blogissani aihetta liippaavat merkinnät: Mikä tahansa lelu ei ole virike, Tavoitteellinen virikkeellistäminen ja kuitenkin myös Uudet esineet, ruoat ja kokemukset virikkeenä.)
Hiiriosiossa (s. 164) on myös pohdintaa siitä, että onko kaikki luonnollinen käytös vankeudessa välttämättä hyvästä. Esimerkkinä olivat hiiret, jotka paljaissa, suojattomissa häkeissä liikkuivat enemmän, kuin tilassa, jossa niillä oli sopivia mökkejä ja piilopaikkoja. Aktiivisen eläimen kohdalla liikkuminen voisi olla tavoiteltava asia, kun taas liika löhöäminen ja lepääminen voivat helposti kieliä tylsistymisestä. On kuitenkin löydettävä se kultainen keskitie: hiiret ovat saaliseläimiä, ja itse ainakin uskon niiden olevan stressaantuneita ilman sopivaa suojapaikkaa. Hiirten "pakottaminen" liikkeelle ottamalla niiltä pois mahdollisuuden piiloutua ei siis luultavammin kohota niiden hyvinvointia, vaikka hyvinvoinnin yhtenä mittarina olisi aktiivisuus. Samalla tavalla voisi ajatella, että onko stereotyyppisesti aitauksessaan kehää kiertävä kissapeto "luonnollisesti aktiivinen", koska se kävelee kuin luonnossa partioiden, eikä vain makoile. Myös papukaijoilla voi esiintyä liikkumiseen liittyviä stereotypioita, joita en laskisi normaaliin aktiivisuuteen ja täten merkiksi aktiivisesta, hyvinvoivasta linnusta.
Virallinen resepti numero yksi kissaeläimille (kirjan sivulla 16) on servaaleille toteutettu virike. Lemmikeistä näen sen potentiaalisina käyttäjinä ehkä vain kissat. Tämä on ihanan erikoinen ja innovatiivinen idea, mutta ei välttämättä pääse täyteen potentiaaliinsa lemmikkieläinten kanssa. Kyseessä on kirjan kannessakin (merkinnän alussa) kuvitettuna ollut muoviputki, jossa liikkuu saaliina jyrsijää muistuttava pehmolelu. Kyseisessä tapauksessa käytettiin 10 cm halkaisijaltaan olevaa, läpinäkyvää PVC-putkea, jonka molemmat päät päätyivät onttoihin juurakoihin. Lelu liikkuu vahvaan siimaan kiinnitettynä ja koneistona toimi esimerkissä vedettävän pyykkinarun koneisto. Lisäksi juurakoihin oli kätketty kaijuttimia, josta pystyi soittamaan jyrsijän ääntelyä ja rapistelua, jonka jälkeen "saalis" lähti liikkeelle. Jos servaali sai saaliin onnistuneesti "kiinni," se sai palkakseen ruokaa. Kuten kirjoittaja aiemmin mainitsi, hän ei kerro aina ihan tarkkaan, kuinka virikkeet on rakennettu, vaan jokainen saa ideoida parhaan toteutustavan annetun idean toteuttamiseksi. Tällainen virike on varmasti mukava eläintarhan kissaeläimille, jotka eivät saa yleensä kovin paljon jahdata saalista. Kotikissalle tällainen virike voisi olla hieman ylimitoitettu, sillä kesykissan leikittäminen kotioloissa on helppoa ihan vain leluja heittämällä tai narun päässä olevien lelujen avulla. Ideana kuitenkin erinomainen, ja ihanan erikoinen, mutta harkittu ja toimiva!
Kannen kuvasta tosin aluksi päättelin, että kyseessä olisi oikea jyrsijä, jonka kahden elinympäristön välillä olisi kirkas putki. En tiedä, olisiko tuollainen liian stressaava jyrsijälle tai saalistajalle. Jyrsijä ei kuitenkaan haistaisi saalistajaa putken läpi, mutta luultavasti välttäisi "avoimella" alueella liikkumista. Saalistajaa taas voisi turhauttaa se, ettei se saisi koskaan saalistaan kiinni. Ihmisen hallinnoimassa ja vetämässä, tai toisaalta täysin automatisoidussa aktiviteetissa oli kuitenkin mukana ruokapalkkio.
Hyvin samankaltainen virike esiteltiin myös sivulta 23 alkaen, jossa siiman ja pyykkinarun mekanismin sijaan käytettiin paineilmaa, sekä liiketunnistimia laittamaan saalis liikkeelle, kun saalistaja oli virikkeen lähellä.
Seuraava virike oli alunperin käytössä tiikereillä, mutta se toimisi vallan hyvin myös muilla eläimillä. Zürichin eläintarhassa tiikerien aitauksissa oli useita luukullisia metallilaatikoita, joissa oli vahvat sähkömagneettiset lukot. Nämä laatikot ladattiin ruoalla aamuisin, ja lukot olivat auki päivän mittaan sattumanvaraiseen aikaan 15 minuutin ajan kahdesti päivässä. Tiikerin piti silti avata itse laatikon luukku, vaikka lukko olisikin auki. Tarkoitus oli, että tiikerit kävisivät päivän mittaan koettamassa luukkuja, ja välillä saisivat jonkun niistä auki, ja ruoan palkakseen. Tämä voisi simuloida monellakin eläimellä luonnollista ruoan etsintää, sillä vankeuden rajallisissa tiloissa eläin yleensä löytää ruoanlähteen yleensä liian helposti ja nopeasti. Tutkimuksesta voi lukea lisää netistä: Effect of feeding boxes on the behavior of stereotyping Amur tigers. (Kirjassa tämä vinkki oli sivulla 16.) Markowitz tiimeineen ehdotti virikkeen parannukseksi jonkinlaista äänimerkkiä, jotta tiikerit tietäisivät, että jokin laatikoista on nyt avoinna. Itse kuitenkin näen myös alkuperäisen, äänimerkittömän version toimivan hyvin, ellei se itsessään aiheuta eläimelle liikaa stressiä tai kiihdytä sitä liikaa. Tämä riippunee lajin lisäksi yksilöstä ja sen luonteesta. Äänimerkki tekisi virikkeestä mielestäni ehkä liian helpon, ja täten eläimen ei tarvisi enää "partioida" laatikoiden luona, joka tuntuu olevan niiden idea. Toisaalta, äänimerkki muuttaa eläimen tarkoitusperiä partioimisesta havainnoimiseen.
Kirjan omassa reseptissä otsikolla "'Souping up' the feeding boxes described by Saskia and Schmid" kerrotaan tarkemmin, kuinka yllä mainitun tyyppisiä laatikoita voisi rakentaa ja ohjelmoida itse. He käyttivät kaijuttimia laatikoiden yhteydessä, ja laatikot pitivät jotain ääntä kun niiden lukko oli auki. Jos eläin ei avannut luukkua siinä ajassa, kun äänet olivat päällä, laatikko lukkiutui uudestaan äänen lakatessa. (Kirjassa resepti sivuilla 18-21.) Kameleita koskevassa luvussa (s. 45) lisätään näköelementti, joka sopisi hyvin myös papukaijoille (ja muillekin eläimille): laatikon yllä on valo, jonka palaessa eläimen pitää ehtiä avaamaan luukku. Tässä tapauksessa auttaa, jos eläinten elinympäristö on suuri, monipuolinen ja siinä on luonnollisia näköesteitä. Esimerkiksi normaalin kokoisessa häkissä tällainen virike toimii ihan eri tavalla kuin ympäristössä, jossa tilan koon, muodon ja sisustuksen vuoksi lintu ei näe koko ympäristöä samasta paikasta tarkkailemalla. (Tämän tyyppisestä pikapelistä lisää merkinnässä: Digitaalisia virikkeitä papukaijoille!)
Norsujen virikkeellistämisessä (sivulta 35 alkaen) ensimmäisenä käydään läpi omaehtoista suihkussa käymistä. Ensimmäisessä versiossa norsu joko painaa nappia tai vetää ketjusta jotta saa vesisuihkun päälle joksikin tietyksi ajanjaksoksi. Toinen ehdotus on liiketunnistimeen pohjautuva suihkupaikka, jossa suihku aktivoituu niin kauaksi aikaa kuin norsu suinkin on paikalla ja innokas kylpemään. Papukaijat innokkaina kylpijöinä hyödyntäisivät tällaisen mahdollisuuden varmasti mielellään (kuva vasemmalla)!
Kädellisten virikkeellistämisessä vastaan tuli pingispalloja hyödyntävä "sormilabyrintti" (englanniksi ping pong ball finger maze), jollainen voisi käydä myös älykkäille / uteliaille papukaijoille. Ohjeessa rakennetaan pingispalloille sopiva laatikko, joka on vain hieman syvempi kuin pallon syvyys, ja leveydeltään tasapallojen mittainen (esim. 5x pallojen leveys + hyvin pieni liikkumavara) laatikko. Laatikkoon leikataan reikiä, joista kädellisen sormet mahtuvat, papukaijoilla reiät olisi sen kokoisia, että se mahtuu nokallaan liikuttamaan palloja, muttei saa reiästä päätään sisälle laatikkoon. Ylhäältä rei'istä lisätään pienen raekoon herkkuja pingispallojen päälle/väliin, ja palloja liikuttelemalla eläin saa herkut liikkeelle ja yltää niihin rei'istä tai palloja liikutellen saa herkut liikkeelle ja paremmin ulottuville. (Vinkki kirjassa sivulla 73.)
Kädellisille myös ehdotettiin liikkumiseen kannustavaa virikettä: liiketunnistimilla aktivoituvat ruokinta-automaatit (äänimerkin kera, että eläin tietää automaatin aktivoituneen). Liiketunnistimet voi asentaa osoittamaan paikkoihin, joissa toivoo eläimen oleskelevan, mutta se ei oleskele kovin paljoa. (Vinkki kirjassa sivulla 78.) Tämä on erittäin hyvä vinkki myös papukaijolle, joskin yleensä lemmikkinä lintujen elinpiiri on sen verran pieni, että liiketunnistimien kytkeminen voi olla haastavaa. Tällä tavoin lintua voisi esim. motivoida lentämään eri kiipeilypuiden väliä, eikä jämähtää yhteen lempparikohtaansa.
Kädellisiä koskien oli myös mainio vinkki papukaijoille käytäntöön otettavaksi (s. 89): kun eläimet laitetaan yöksi muihin tiloihin, kuin missä ne viettävät päivisin aikaa, voi "päiväalueelle" aamulla piilottaa ruokaa ja lisätä virikkeitä. Tällöin eläinten päästessä yöpaikastaan ulkoilemaan, niillä riittää tutkittavaa, koska ne eivät ole nähneet, minne ihminen on kätkenyt uusia juttuja. Tämä toimisi erityisen hyvin linnuilla, jotka käyttävät unihäkkiä. Tämä toimisi myös linnuille, jotka elävät kahdessa tai useammassa ympäristössä vuorokaudessa, esimerkiksi lintuhuoneessa kun ihmiset eivät ole kotona, olohuoneessa kun ihmiset ovat kotona, ja nukkumassa vielä ehkä kolmannessa paikassa.
Sikoja koskevassa kappaleessa (s. 113 alkaen) oli hyvin papukaijoillekin sopivia ideoita. Yksi niistä oli pyöritettävä liukuhihna, tai samankaltainen, mutta pystysuuntainen virike. Laitteisiin pystyisi lastaamaan eläimille arvokkaita asioita (ruokaa, mutta myös vaikka leluja), ja rullaa pyörittämällä eläin saa palaset luokseen. Itse pidän pystysuuntaisesta enemmän: asettamalla kourun oikeaan kohtaan vältyttäisi siltä, että eläin pyörittää vahingossa rullaa väärään suuntaan, ja pudottelee palkkiot vain maahan pääsemättä niihin käsiksi. Toistuva epäonnistuminen, jos mikä, tappaa innon käyttää virikettä vastaisuudessa.
Itse olen suunnitellut virikettä, joka ajastettuna vapauttaisi ruokaa eläimen saataville esim. dyykkauslaatikkoon. (Kaupalliset tai itse värkätyt kalanruoka-automaatit olisivat tähän helppo ratkaisu. Tässä esimerkiksi todella yksinkertainen vekotin pienirakeiselle, kevyelle ruoalle: Youtube: DIY - Automatic Fish Feeder.) Tällaisen ajastimen voisi yhdistää liukuhihnamaiseen virikkeeseen, jolloin eläin ei tyhjentäisi hihnaa vain nopeasti ja sitten unohtaisi sen, koska virikkeeseen tulisi automatisoidusti lisää ruokaa pitkin päivää. Papukaijojen kanssa haasteeksi usein muodostuu se, että ne viettävät aikaa myös häkin ulkopuolella. Ellei kyseessä ole näppärästi siirrettävissä oleva aparaatti, on sen oltava niin turvallinen, ettei lintu voi sitä rikkoa tai vahingoittaa itseään leikkimällä siinä. Tämä on erittäin tärkeää varsinkin sähköisten ajastimien kanssa, vaikka alkuperäisenä ideana liukuhihna toimiikin ilman sähköä.
Delfiinit ovat erittäin älykkäitä, mutta hyvin erilaisia elintavoiltaan kuin papukaijat. Delfiinien virikkeistä hyvä idea oli "virikekahvila." Siellä eläin voi valita ohjaimilla, mitä se haluaa ympäristössään tapahtuvan. Delfiineille esimerkeiksi ympäristön vaikuttamismahdollisuuksiin mainitaan esimerkiksi vedenalaisten "hierontasuihkujen" meneminen päälle, erilaisten äänien päälle meneminen (esim. yhdestä napista klassista, toisesta jazzia) ja ruoan annostelu. (Joskin ruoan annostelusta varoitellaan, että sen lisäämällä muiden vaihtoehtojen käyttö voi laskea merkittävästi.) Ihmisten läsnäollessa delfiinit pystyisivät toivomaan jotain, joka vaatii ihmisen läsnäoloa, kuten nappia painamalla kutsumaan ihmisen juttelemaan niille altaan laidalle, uimaan niiden kanssa, tai heittelemään niille leluja. Lisätarkkuutta napeille saa, jos ne jäävät pohjaan niin kauaksi aikaa, kun niitä ei voi käyttää. Tämä voi olla intervalli, esim. eläin ei voi tilata ruokaa useammin kuin kerran puolessa tunnissa, tai ihmisseuraa tilaavat napit ovat pois käytöstä silloin kun ihmisiä ei ole paikalla.
Papukaijoille olen suunnitellut samanlaista, joko fyysisinä katkaisimina (ks. kuva yllä) tai tablettisovelluksena. Jälleen olisi tärkeää muistaa turvallisuus papukaijojen tuhoisan nokan ja uteliaan luonteen kanssa, ja huomioida vaaranpaikat lintua vapaana pidettäessä. Koirien ja kissojen osiossa (s. 170) esitellään samanlaista konseptia radion ja TV:n suhteen, mutta alueella on liiketunnistin: elektroniikka menee päälle, kun eläin menee tietylle alueelle, ja menee pois päältä, kun eläin lähtee. Näppärämmille lemmikeille ehdotetaan myös customoitua kaukosäädintä TV:n tai radion yhteyteen, jolla eläin voi vaihtaa kanavaa ja/tai säätää äänenvoimakkuutta. (Katso myös blogissa: BeakBox, papukaijojen musiikkisoitin.)
Hiirille ja rotille (s. 165) ehdotetaan juoksupyörään lisättävää laitetta, joka vapauttaa ruokaa tietyn kierrosmäärän jälkeen. Juoksupyörän käytön kanssa kannattaa kuitenkin olla varovainen, sillä jo ilman ulkoista palkkiota jotkut jyrsijät hullaantuvat juoksupyörästä. On tarpeen arvioida, milloin käyttö on normaalia ja edistää eläimen hyvinvointia, versus koska toiminta on pakonomaista ja alkaa muistuttaa jopa stereotyyppistä käyttäytymistä. B. F. Skinnerin tieteellisissä kokeissa rottien käyttäytymistä ja oppimista koskien jotkut rotat opetettiin painamaan kerran vipua ruokapalkkion eteen. Joillekin rotille määrää nostettiin vähiellen jopa sataan painallukseen ennen palkkion saamista. Tällainen pitkäjänteisyyttä vaativa virike voisi toimia papukaijoillekin, koska niille juoksupyörää ei ymmärrettävästi voi tai kannata laittaa.
Lemmikkikissoille (s. 173) hyvä ehdotus toimii myös papukaijoille: palkkion sisältävät laatikot, jotka on lukittu erilaisin lukoin, alkaen ihan helposta klipsikiinnikkeestä. Linnun kärsivällisyydestä, näppäryydestä, älykkyydestä ja taitotasosta riippuen linnun voi kouluttaa avaamaan lukkoja, tai antaa sen pähkäillä niiden avaamisen alusta asti itse. Ajan mittaan linnulle voi myös laittaa lukkoja, jotka on pakko avata tietyssä järjestyksessä. Tässä pari hienoa videota aiheesta: Parrot Intelligence - Sequential Problem Solving ja Smart Parrot Figures Out Puzzle for Treat. Turvallisuuden nimissä, muistammehan käyttää metalliosia, jotka eivät ole linnuille vaarallisia: mieluummin ruostumatonta terästä, kuin galvanoituja!
Monille eläimille sopiva virike, jossa eläimen pitää vetää ketjusta vapauttaakseen herkkuja (s. 206) esiteltiin vaihtoehtona sähkökäyttöisille liukuhihnavirikkeille. Tämä oli aiemmin esiteltyjen sikojen virikkeiden tapaan lihasvoimalla käyvä. Se ei tarvisi sähköä toimiakseen ja olisi täten myös turvallisempi (varsinkin papukaijoille, joilla on tapana jyrsiä johtoja). Tämä sisälsi mekaniikan, jossa pyörivää sisäkehää voi pyörittää vain yhteen suuntaan (ratchet). Apinoille tätä käytettiin niin, että ne vetävät ketjusta, ja tietyn vetomäärän jälkeen herkkuja vapautuu. Sama toimisi varmasti myös papukaijoille. Tällainen laite onkin myynnissä papukaijoille nimeltä "Creative Foraging Systems Foraging Capsule," jonka köyttä vetässään lintu vapauttaa herkkuja, ja jäykkä jousi taas vetää laitteen takaisin kiinni, kun lintu päästää irti. Tämän heikkous on kuitenkin ilmeinen verrattuna kirjassa esiteltyyn: linnun tarvitsee nykäistä köyttä vain kerran, ja se saa parhaimmillaan kaikki herkut tippumaan. Kirjassa esitellyssä laitteessa eläimen tulisi nykiä vaijeria monesti saadakseen edes ensimmäisen annoksen tippumaan, ja oletan että laitteeseen voi ladata useamman annoksen ruokaa. Kuvassa vasemmalla ideoimani lisälaite tuohon valmiiseen papukaijan leluun, jonka avulla ruoka leviäisi pidemmälle häkissä, ja lintu joutuisi liikkumaan ruokintapisteiden välillä.
Mandrillien kanssa käytettiin sähköistä virikettä nopeuspelinä (s. 222). Siinä sekä mandrillin häkissä että yleisön puolella olivat kolme valaistavaa ruutua sisältävät aihiot. Kun apina osoitti olevansa valmis peliin, molempien pelaajien ruuduilla syttyi valo. Kumpi kosketti valaistua ruutua ensin, voitti sen erän. Kolme erää voittanut voitti koko pelin. Jos ihmispelaajaa ei ollut paikalla mandrillin halutessa pelata, se pelasi automaattia vastaan. Tämä vaikuttaa todella hienolta ja mukavalta peliltä, joskin tuntuu, että papukaijat ovat linnuiksi niin hidastempoisia, että eivät ihmistä vastaan välttämättä kovin isolla ruudulla pelatessa voittaisi. Virikkeellistäminen on kuitenkin se pääasia! (Lue myös: Digitaalisia virikkeitä papukaijoille.)
Kirja sisälsi paljon hyviä vinkkejä. Olen hieman pettynyt, että papukaijaosiota ei ollut lainkaan. Kirjassa tarjottiin myös paljon vinkkejä jotenkin hankalasti selitettynä, esimerkiksi virikkeiden kasaamista tekstinä, kuva vain lopputuloksesta. Pitää varmaankin jatkaa omia (olemattomia) tekniikan opintoja, että piirilevyt ja PVC-osien nimet tulevat tutummaksi. Kirjassa oli kuitenkin paljon vinkkejä, joissa virikkeellistämistä ajateltiin laatikon ulkopuolelta, eikä vain tukeuduttu niihin, mitä oltiin tehty aina ennenkin.
Monista puhtaasti teoriatyyppisistä kirjoista poiketen tätä kirjaa kirjailija kuvailee enemmän "keittokirja" (cookbook) -tyyppiseksi, jossa esitellään lajikohtaisesti joitain tapoja (reseptejä) virikkeellistää eläimiä pitkällisen ja teoreettisen, mutta loppuunsa melko abstraktin tekstin sijaan. (Jollainen on kai enemmän tuo aiemmin mainittu teos Behavioral Enrichment in the Zoo.)
Kirjassa käydään läpi eri eläinlajien virikkeellistämistä eläintarhaoloissa. Valitettavasti papukaijoille ei ollut omaa kappaletta tässä kirjassa, vaikka melkein samankokoiset opuksen saisi kirjoitettua varmaan myös pelkästään papukaijoista (tästäpä projekti itselleni)... Käyn kuitenkin tässä merkinnässä läpi hieman kirjan parhaimpia ja erikoisimpia ideoita. Tämä ei ole kirja-arvostelu, vaan kirjoitan muistiinpanomaisen artikkelin kirjan parhaimmasta annista, niin teille lukijoille kuin itselleni muistiin.
Jo johdannossa Markowitz mainitsee muutaman tärkeän asian virikkeellistämisessä, joka pätee niin eläintarhoissa kuin lemmikeilläkin. Yksi näistä on se, että vaikka kirjassa esitellään keittokirjamaisesti reseptejä virikkeellistämiseen, hän ei ole kirjoittanut ihan kaikkea auki, esimerkiksi tarkkoja materiaaleja saati mistä hankkia niitä. Tämä jättää lukijalle valinnan tehdä omia parannuksiaan virikkeeseen ja sen materiaaleihin, jotta lopputulos sopii lukijan eläimille paremmin.
Huomion arvoista on myös se, että on hyötyä tuntea eläimen luontaiset tarpeet ja käyttäytymistavat sekä lajina että yksilönä ennen virikkeiden suunnittelua ja rakentamista. Tällöin pystytään tekemään virikkeitä, jotka tukevat yksilön luontaista käyttäytymistä. Tätä voi tehdä lajitasolla ihan vain katsomalla videoita lajista sen luontaisessa elinympäristössä, jos kyseistä lajia tai sen välittömiä lähisukulaisia ei pääse tarkkailemaan livenä.
Tarjottujen virikkeiden kanssa kannattaa olla mielessä se, kuinka toivoo eläimen sitä käyttävän, ja tukeeko tämä toivottu käyttötapa eläimen luontaista käyttäytymistä. Tutkimuksessa oltiin huomattu, että aikuiset apinat eivät innostuneet yksinkertaisesta lelusta kuin ihan lyhyen aikaa, sen aikaa kun lelun uutuudenviehätys kesti. (Blogissani aihetta liippaavat merkinnät: Mikä tahansa lelu ei ole virike, Tavoitteellinen virikkeellistäminen ja kuitenkin myös Uudet esineet, ruoat ja kokemukset virikkeenä.)
Hiiriosiossa (s. 164) on myös pohdintaa siitä, että onko kaikki luonnollinen käytös vankeudessa välttämättä hyvästä. Esimerkkinä olivat hiiret, jotka paljaissa, suojattomissa häkeissä liikkuivat enemmän, kuin tilassa, jossa niillä oli sopivia mökkejä ja piilopaikkoja. Aktiivisen eläimen kohdalla liikkuminen voisi olla tavoiteltava asia, kun taas liika löhöäminen ja lepääminen voivat helposti kieliä tylsistymisestä. On kuitenkin löydettävä se kultainen keskitie: hiiret ovat saaliseläimiä, ja itse ainakin uskon niiden olevan stressaantuneita ilman sopivaa suojapaikkaa. Hiirten "pakottaminen" liikkeelle ottamalla niiltä pois mahdollisuuden piiloutua ei siis luultavammin kohota niiden hyvinvointia, vaikka hyvinvoinnin yhtenä mittarina olisi aktiivisuus. Samalla tavalla voisi ajatella, että onko stereotyyppisesti aitauksessaan kehää kiertävä kissapeto "luonnollisesti aktiivinen", koska se kävelee kuin luonnossa partioiden, eikä vain makoile. Myös papukaijoilla voi esiintyä liikkumiseen liittyviä stereotypioita, joita en laskisi normaaliin aktiivisuuteen ja täten merkiksi aktiivisesta, hyvinvoivasta linnusta.
 |
| Eläinten puuhien seurailu niiden luontaisessa elinympäristössä auttaa. |
Osa kirjan virikkeistä ja mietteistä on sellaisia, että ne eivät juuri lemmikkimaailmaan sovi. Esimerkiksi pohdinnat virikkeiden tai virikeohjelman ylläpidosta jos henkilökunta vaihtuu sellaiseksi, jota virikkeellistäminen ei kiinnosta, tai työnantajan sallima tuntimäärä käytettäväksi virikkeellistämiseen muun eläintarhatyön ohessa. Osa virikkeistä on myös sellaisia, jotka on helpompi toteuttaa tuttujen lemmikkiemme parissa. Esimerkiksi siinä missä kissan leikittäminen eläinkaupasta saatavalla tutulla "kissaongella" (muovinen tanko, jonka päässä on kiinni naru, jonka päässä on lelu) on helppoa ja vaivatonta, kun taas tiikerille tai leijonalle samanlaisen, toimivan aparaatin rakentaminen on huomattavasti vaikeampaa ison kissapedon koon ja vaarallisuuden vuoksi.
Virallinen resepti numero yksi kissaeläimille (kirjan sivulla 16) on servaaleille toteutettu virike. Lemmikeistä näen sen potentiaalisina käyttäjinä ehkä vain kissat. Tämä on ihanan erikoinen ja innovatiivinen idea, mutta ei välttämättä pääse täyteen potentiaaliinsa lemmikkieläinten kanssa. Kyseessä on kirjan kannessakin (merkinnän alussa) kuvitettuna ollut muoviputki, jossa liikkuu saaliina jyrsijää muistuttava pehmolelu. Kyseisessä tapauksessa käytettiin 10 cm halkaisijaltaan olevaa, läpinäkyvää PVC-putkea, jonka molemmat päät päätyivät onttoihin juurakoihin. Lelu liikkuu vahvaan siimaan kiinnitettynä ja koneistona toimi esimerkissä vedettävän pyykkinarun koneisto. Lisäksi juurakoihin oli kätketty kaijuttimia, josta pystyi soittamaan jyrsijän ääntelyä ja rapistelua, jonka jälkeen "saalis" lähti liikkeelle. Jos servaali sai saaliin onnistuneesti "kiinni," se sai palkakseen ruokaa. Kuten kirjoittaja aiemmin mainitsi, hän ei kerro aina ihan tarkkaan, kuinka virikkeet on rakennettu, vaan jokainen saa ideoida parhaan toteutustavan annetun idean toteuttamiseksi. Tällainen virike on varmasti mukava eläintarhan kissaeläimille, jotka eivät saa yleensä kovin paljon jahdata saalista. Kotikissalle tällainen virike voisi olla hieman ylimitoitettu, sillä kesykissan leikittäminen kotioloissa on helppoa ihan vain leluja heittämällä tai narun päässä olevien lelujen avulla. Ideana kuitenkin erinomainen, ja ihanan erikoinen, mutta harkittu ja toimiva!
Kannen kuvasta tosin aluksi päättelin, että kyseessä olisi oikea jyrsijä, jonka kahden elinympäristön välillä olisi kirkas putki. En tiedä, olisiko tuollainen liian stressaava jyrsijälle tai saalistajalle. Jyrsijä ei kuitenkaan haistaisi saalistajaa putken läpi, mutta luultavasti välttäisi "avoimella" alueella liikkumista. Saalistajaa taas voisi turhauttaa se, ettei se saisi koskaan saalistaan kiinni. Ihmisen hallinnoimassa ja vetämässä, tai toisaalta täysin automatisoidussa aktiviteetissa oli kuitenkin mukana ruokapalkkio.
 |
| Kuvalainaus: H. Markowitz, Enriching Animal Lives, 2011, s. 17 |
Seuraava virike oli alunperin käytössä tiikereillä, mutta se toimisi vallan hyvin myös muilla eläimillä. Zürichin eläintarhassa tiikerien aitauksissa oli useita luukullisia metallilaatikoita, joissa oli vahvat sähkömagneettiset lukot. Nämä laatikot ladattiin ruoalla aamuisin, ja lukot olivat auki päivän mittaan sattumanvaraiseen aikaan 15 minuutin ajan kahdesti päivässä. Tiikerin piti silti avata itse laatikon luukku, vaikka lukko olisikin auki. Tarkoitus oli, että tiikerit kävisivät päivän mittaan koettamassa luukkuja, ja välillä saisivat jonkun niistä auki, ja ruoan palkakseen. Tämä voisi simuloida monellakin eläimellä luonnollista ruoan etsintää, sillä vankeuden rajallisissa tiloissa eläin yleensä löytää ruoanlähteen yleensä liian helposti ja nopeasti. Tutkimuksesta voi lukea lisää netistä: Effect of feeding boxes on the behavior of stereotyping Amur tigers. (Kirjassa tämä vinkki oli sivulla 16.) Markowitz tiimeineen ehdotti virikkeen parannukseksi jonkinlaista äänimerkkiä, jotta tiikerit tietäisivät, että jokin laatikoista on nyt avoinna. Itse kuitenkin näen myös alkuperäisen, äänimerkittömän version toimivan hyvin, ellei se itsessään aiheuta eläimelle liikaa stressiä tai kiihdytä sitä liikaa. Tämä riippunee lajin lisäksi yksilöstä ja sen luonteesta. Äänimerkki tekisi virikkeestä mielestäni ehkä liian helpon, ja täten eläimen ei tarvisi enää "partioida" laatikoiden luona, joka tuntuu olevan niiden idea. Toisaalta, äänimerkki muuttaa eläimen tarkoitusperiä partioimisesta havainnoimiseen.
Kirjan omassa reseptissä otsikolla "'Souping up' the feeding boxes described by Saskia and Schmid" kerrotaan tarkemmin, kuinka yllä mainitun tyyppisiä laatikoita voisi rakentaa ja ohjelmoida itse. He käyttivät kaijuttimia laatikoiden yhteydessä, ja laatikot pitivät jotain ääntä kun niiden lukko oli auki. Jos eläin ei avannut luukkua siinä ajassa, kun äänet olivat päällä, laatikko lukkiutui uudestaan äänen lakatessa. (Kirjassa resepti sivuilla 18-21.) Kameleita koskevassa luvussa (s. 45) lisätään näköelementti, joka sopisi hyvin myös papukaijoille (ja muillekin eläimille): laatikon yllä on valo, jonka palaessa eläimen pitää ehtiä avaamaan luukku. Tässä tapauksessa auttaa, jos eläinten elinympäristö on suuri, monipuolinen ja siinä on luonnollisia näköesteitä. Esimerkiksi normaalin kokoisessa häkissä tällainen virike toimii ihan eri tavalla kuin ympäristössä, jossa tilan koon, muodon ja sisustuksen vuoksi lintu ei näe koko ympäristöä samasta paikasta tarkkailemalla. (Tämän tyyppisestä pikapelistä lisää merkinnässä: Digitaalisia virikkeitä papukaijoille!)
 |
| Napilla toimivan, ajastetun suihkuvirikkeen ideointia jo vuonna 2017. |
Kädellisten virikkeellistämisessä vastaan tuli pingispalloja hyödyntävä "sormilabyrintti" (englanniksi ping pong ball finger maze), jollainen voisi käydä myös älykkäille / uteliaille papukaijoille. Ohjeessa rakennetaan pingispalloille sopiva laatikko, joka on vain hieman syvempi kuin pallon syvyys, ja leveydeltään tasapallojen mittainen (esim. 5x pallojen leveys + hyvin pieni liikkumavara) laatikko. Laatikkoon leikataan reikiä, joista kädellisen sormet mahtuvat, papukaijoilla reiät olisi sen kokoisia, että se mahtuu nokallaan liikuttamaan palloja, muttei saa reiästä päätään sisälle laatikkoon. Ylhäältä rei'istä lisätään pienen raekoon herkkuja pingispallojen päälle/väliin, ja palloja liikuttelemalla eläin saa herkut liikkeelle ja yltää niihin rei'istä tai palloja liikutellen saa herkut liikkeelle ja paremmin ulottuville. (Vinkki kirjassa sivulla 73.)
Kädellisille myös ehdotettiin liikkumiseen kannustavaa virikettä: liiketunnistimilla aktivoituvat ruokinta-automaatit (äänimerkin kera, että eläin tietää automaatin aktivoituneen). Liiketunnistimet voi asentaa osoittamaan paikkoihin, joissa toivoo eläimen oleskelevan, mutta se ei oleskele kovin paljoa. (Vinkki kirjassa sivulla 78.) Tämä on erittäin hyvä vinkki myös papukaijolle, joskin yleensä lemmikkinä lintujen elinpiiri on sen verran pieni, että liiketunnistimien kytkeminen voi olla haastavaa. Tällä tavoin lintua voisi esim. motivoida lentämään eri kiipeilypuiden väliä, eikä jämähtää yhteen lempparikohtaansa.
Kädellisiä koskien oli myös mainio vinkki papukaijoille käytäntöön otettavaksi (s. 89): kun eläimet laitetaan yöksi muihin tiloihin, kuin missä ne viettävät päivisin aikaa, voi "päiväalueelle" aamulla piilottaa ruokaa ja lisätä virikkeitä. Tällöin eläinten päästessä yöpaikastaan ulkoilemaan, niillä riittää tutkittavaa, koska ne eivät ole nähneet, minne ihminen on kätkenyt uusia juttuja. Tämä toimisi erityisen hyvin linnuilla, jotka käyttävät unihäkkiä. Tämä toimisi myös linnuille, jotka elävät kahdessa tai useammassa ympäristössä vuorokaudessa, esimerkiksi lintuhuoneessa kun ihmiset eivät ole kotona, olohuoneessa kun ihmiset ovat kotona, ja nukkumassa vielä ehkä kolmannessa paikassa.
Sikoja koskevassa kappaleessa (s. 113 alkaen) oli hyvin papukaijoillekin sopivia ideoita. Yksi niistä oli pyöritettävä liukuhihna, tai samankaltainen, mutta pystysuuntainen virike. Laitteisiin pystyisi lastaamaan eläimille arvokkaita asioita (ruokaa, mutta myös vaikka leluja), ja rullaa pyörittämällä eläin saa palaset luokseen. Itse pidän pystysuuntaisesta enemmän: asettamalla kourun oikeaan kohtaan vältyttäisi siltä, että eläin pyörittää vahingossa rullaa väärään suuntaan, ja pudottelee palkkiot vain maahan pääsemättä niihin käsiksi. Toistuva epäonnistuminen, jos mikä, tappaa innon käyttää virikettä vastaisuudessa.
 |
| Kuvalainaus: H. Markowitz, Enriching Animal Lives, 2011, s. 114 |
 |
| Kuvalainaus: H. Markowitz, Enriching Animal Lives, 2011, s. 115 |
 |
| Kömpelö, vanha piirustukseni ympäristö- virikkeiden toteutuksesta papukaijakäyttöön. Huomaa, että katkaisin puuttuu kokonaan, jos kyseinen virike ei ole saatavilla. |
Papukaijoille olen suunnitellut samanlaista, joko fyysisinä katkaisimina (ks. kuva yllä) tai tablettisovelluksena. Jälleen olisi tärkeää muistaa turvallisuus papukaijojen tuhoisan nokan ja uteliaan luonteen kanssa, ja huomioida vaaranpaikat lintua vapaana pidettäessä. Koirien ja kissojen osiossa (s. 170) esitellään samanlaista konseptia radion ja TV:n suhteen, mutta alueella on liiketunnistin: elektroniikka menee päälle, kun eläin menee tietylle alueelle, ja menee pois päältä, kun eläin lähtee. Näppärämmille lemmikeille ehdotetaan myös customoitua kaukosäädintä TV:n tai radion yhteyteen, jolla eläin voi vaihtaa kanavaa ja/tai säätää äänenvoimakkuutta. (Katso myös blogissa: BeakBox, papukaijojen musiikkisoitin.)
Hiirille ja rotille (s. 165) ehdotetaan juoksupyörään lisättävää laitetta, joka vapauttaa ruokaa tietyn kierrosmäärän jälkeen. Juoksupyörän käytön kanssa kannattaa kuitenkin olla varovainen, sillä jo ilman ulkoista palkkiota jotkut jyrsijät hullaantuvat juoksupyörästä. On tarpeen arvioida, milloin käyttö on normaalia ja edistää eläimen hyvinvointia, versus koska toiminta on pakonomaista ja alkaa muistuttaa jopa stereotyyppistä käyttäytymistä. B. F. Skinnerin tieteellisissä kokeissa rottien käyttäytymistä ja oppimista koskien jotkut rotat opetettiin painamaan kerran vipua ruokapalkkion eteen. Joillekin rotille määrää nostettiin vähiellen jopa sataan painallukseen ennen palkkion saamista. Tällainen pitkäjänteisyyttä vaativa virike voisi toimia papukaijoillekin, koska niille juoksupyörää ei ymmärrettävästi voi tai kannata laittaa.
Lemmikkikissoille (s. 173) hyvä ehdotus toimii myös papukaijoille: palkkion sisältävät laatikot, jotka on lukittu erilaisin lukoin, alkaen ihan helposta klipsikiinnikkeestä. Linnun kärsivällisyydestä, näppäryydestä, älykkyydestä ja taitotasosta riippuen linnun voi kouluttaa avaamaan lukkoja, tai antaa sen pähkäillä niiden avaamisen alusta asti itse. Ajan mittaan linnulle voi myös laittaa lukkoja, jotka on pakko avata tietyssä järjestyksessä. Tässä pari hienoa videota aiheesta: Parrot Intelligence - Sequential Problem Solving ja Smart Parrot Figures Out Puzzle for Treat. Turvallisuuden nimissä, muistammehan käyttää metalliosia, jotka eivät ole linnuille vaarallisia: mieluummin ruostumatonta terästä, kuin galvanoituja!
 |
| Virikkeen idean esittely, häkki ei skaalassa! |
Monille eläimille sopiva virike, jossa eläimen pitää vetää ketjusta vapauttaakseen herkkuja (s. 206) esiteltiin vaihtoehtona sähkökäyttöisille liukuhihnavirikkeille. Tämä oli aiemmin esiteltyjen sikojen virikkeiden tapaan lihasvoimalla käyvä. Se ei tarvisi sähköä toimiakseen ja olisi täten myös turvallisempi (varsinkin papukaijoille, joilla on tapana jyrsiä johtoja). Tämä sisälsi mekaniikan, jossa pyörivää sisäkehää voi pyörittää vain yhteen suuntaan (ratchet). Apinoille tätä käytettiin niin, että ne vetävät ketjusta, ja tietyn vetomäärän jälkeen herkkuja vapautuu. Sama toimisi varmasti myös papukaijoille. Tällainen laite onkin myynnissä papukaijoille nimeltä "Creative Foraging Systems Foraging Capsule," jonka köyttä vetässään lintu vapauttaa herkkuja, ja jäykkä jousi taas vetää laitteen takaisin kiinni, kun lintu päästää irti. Tämän heikkous on kuitenkin ilmeinen verrattuna kirjassa esiteltyyn: linnun tarvitsee nykäistä köyttä vain kerran, ja se saa parhaimmillaan kaikki herkut tippumaan. Kirjassa esitellyssä laitteessa eläimen tulisi nykiä vaijeria monesti saadakseen edes ensimmäisen annoksen tippumaan, ja oletan että laitteeseen voi ladata useamman annoksen ruokaa. Kuvassa vasemmalla ideoimani lisälaite tuohon valmiiseen papukaijan leluun, jonka avulla ruoka leviäisi pidemmälle häkissä, ja lintu joutuisi liikkumaan ruokintapisteiden välillä.
Mandrillien kanssa käytettiin sähköistä virikettä nopeuspelinä (s. 222). Siinä sekä mandrillin häkissä että yleisön puolella olivat kolme valaistavaa ruutua sisältävät aihiot. Kun apina osoitti olevansa valmis peliin, molempien pelaajien ruuduilla syttyi valo. Kumpi kosketti valaistua ruutua ensin, voitti sen erän. Kolme erää voittanut voitti koko pelin. Jos ihmispelaajaa ei ollut paikalla mandrillin halutessa pelata, se pelasi automaattia vastaan. Tämä vaikuttaa todella hienolta ja mukavalta peliltä, joskin tuntuu, että papukaijat ovat linnuiksi niin hidastempoisia, että eivät ihmistä vastaan välttämättä kovin isolla ruudulla pelatessa voittaisi. Virikkeellistäminen on kuitenkin se pääasia! (Lue myös: Digitaalisia virikkeitä papukaijoille.)
Kirja sisälsi paljon hyviä vinkkejä. Olen hieman pettynyt, että papukaijaosiota ei ollut lainkaan. Kirjassa tarjottiin myös paljon vinkkejä jotenkin hankalasti selitettynä, esimerkiksi virikkeiden kasaamista tekstinä, kuva vain lopputuloksesta. Pitää varmaankin jatkaa omia (olemattomia) tekniikan opintoja, että piirilevyt ja PVC-osien nimet tulevat tutummaksi. Kirjassa oli kuitenkin paljon vinkkejä, joissa virikkeellistämistä ajateltiin laatikon ulkopuolelta, eikä vain tukeuduttu niihin, mitä oltiin tehty aina ennenkin.
Kommentit
Lähetä kommentti