Kirjakatsaus: Millaista on olla lemmikki?

Sain luettavakseni Helena Telkänrannan Millaista on olla lemmikki? -kirjan. Samaan sarjaan kuuluu myös koira- ja kissateokset. Aion tässä merkinnässä tarkastella kirjan tarjoamaa sisältöä nimenomaan lintunäkökulman kautta, vaikka oikeasti kirja kertoo kaloista, matelijoista, jyrsijöistä, kaneista, freteistä lintujen lisäksi. Yritän ilmaista värikoodein, mikä on kirjasta ja mikä omaani: kirjan tekstien referointia merkkaan violetilla värillä

Kirjassa avataan mielialan merkitystä eläimen henkiseen hyvinvointiin. Hyvinvoiva eläin on mielialaltaan usein optimistinen, huonommin voiva taas pessimistinen. Tämä vaikuttaa eläimen käyttäytymiseen: optimistinen eläin suhtautuu uusiin asioihin ja tilanteisiin uteliaisuudella, pessimistinen taas varauksella ja pelokkuudella. Mielialaan ja eläimen stressitasoihin vaikuttavat monet asiat ja mieliala vaikuttaa henkisen hyvinvoinnin lisäksi myös fyysiseen hyvinvointiin. 

Kirjassa on oivasti kerrottu auki tutkijoiden tapa jäsennellä aivojen tarpeita jakamalla ne seuraaviin kategorioihin: palkitsevat haasteet, käyttäytymistarpeet, uusien asioiden tutkiminen, aistimusten monipuolisuus, turvallisuudentunne, omaan olotilaan vaikuttaminen ja sosiaalinen vuorovaikutus. Nämä ovat erittäin hyviä keinoja myös arvioida omien lemmikkilintujen arkea, hoitoa ja hyvinvointia. 

Käyttäytymistarpeita ovat ne sisäsyntyiset tarpeet, joiden ei tarvitse välttämättä johtaa minkään fyysisen tarpeen täyttymiseen ollakseen nautinnollisia. Esimerkiksi syöminen on eläinkunnassa universaali tarve, onhan eläimen pystyttävä antamaan keholleen energiaa jaksamiseen. Papukaijoilla esimerkiksi myös tutkiminen ja jyrsiminen tuottavat itsessään nautintoa, vaikka niiden evääminen tai toteutumatta jättäminen ei altista eläintä fyysiselle vaaralle, kuten syömättä jättäminen tekee aliravitsemuksen (ja lopulta kuoleman) muodossa.

Papukaijojen käyttäytymistarpeista omistajalle ilmeisin on jyrsiminen: lintu voi toteuttaa sitä jopa ongelmaksi asti jyrsiessään ovenpielet pitsikuviolle. Se ei kuitenkaan ole ainut papukaijojen käyttäytymistarve.

Käyttäytymistarpeet ovat olemassa eläimen mielessä ja aivoissa riippumatta siitä, pääseekö eläin toteuttamaan niitä, tai onko se koskaan päässyt toteuttamaan niitä. Jos eläintä pidetään oloissa, joissa se ei pääse toteuttamaan käyttäytymistarpeitaan, kokee se turhautumista tästä joka päivä kun tilanne toistuu. Eläin ei pysty "tottumaan" sellaisiin oloihin, jotka ovat vastoin sen evoluution muovaamia käyttäytymistarpeita. Nämä jatkuvat negatiiviset kokemukset rasittavat aivoja ja johtavat krooniseen stressiin.

Kirja kertoo, kuinka käyttäytymistarpeet ulottuvat myös kylpemiseen. Esimerkiksi jyrsijöistä gerbiili ja chinchilla kylpevät mielellään hienossa hiekassa, joka pitää niiden turkkia kunnossa. Lemmikkilinnuilla kuten papukaijoilla ja loistopeipoilla vesikylvyt ovat oleellisia sekä höyhenpuvun hyvinvoinnille, mutta käyttäytymistarpeen muodossa myös pääkopalle: eräässä tutkimuksessa havaittiin, että seeprapeipoilla kuukauden mittainen jakso ilman mahdollisuutta kylpyihin nosti niiden stressihormonitasoja.

Saaliseläimiä ollessaan lemmikkilintujen normaalia arkea voi varjostaa myös jatkuvasti pelosta johtuva krooninen stressi. Uskon itse, että saaliseläin kokee pelon voimakkaampana, kuin me normaalia elämää elävät ihmiset voimme kokea: vaikka hämähäkki tai esityksen pitäminen yleisön edessä voi olla pelottavaa, emme pelkää kuolevamme (ellei kyseessä ole vakava fobia). Sen sijaan pelkäävä pikkulemmikki saattaa pelätä samalla voimakkuudella, kuin oikeasti sen henkeä uhkaavassa tilanteessa (jollaista ihminen voi kokea esim. aseellisen tai väkivaltaisen ryöstön yhteydessä). Papukaijojen on ikivanhoissa oppaissa mainittu usein olevan luonteeltaan suoraansanoen ilkeitä ja inhottavia, jonka itse kuvittelen perustuvan papukaijan puremiskykyyn. Purema on erittäin tärkeä viesti omistajalle, jota suoranokkaiset loistopeipot, kyyhkyt tai kanat eivät yleensä anna. Tämän takia käsittelyssä pelosta jäykkänä oleva kanarialintu voi vaikuttaa purevaan undulaattiin verrattuna rohkeammalta tai kesymmältä, vaikka molemmat yksilöt pelkäisivät yhtä paljon. 

Oikeasti pureva papukaija on onni: lintu muistuttaa kivuliaalla tavalla, että se ei ole tyytyväinen tilanteeseen.

Kirjassa mainitaan esimerkiksi iguaaneilla ja kilpikonnilla tehdyistä kokeista, joissa niiden kohonneet stressitasot käsittelyn yhteydessä voidaan havaita sykettä mittaamalla, vaikka eläin vaikuttaisi tilanteessa kohtuullisen pelottomalta. Undulaateilla pakkokäsittelyn aiheuttamaa stressiä oltiin tutkittu lämpötilan avulla, ja kiinnioton jälkeen undulaatin stressitasot olivat koholla ainakin vielä 20 minuutin kuluttua (pitkäkestoisemmasta ei mainittu, mutta epäilen että ihminenkään ei toipuisi aseellisen ryöstön tuottamasta stressistä alle puolessa tunnissa). Kanimaailmassa taas kanien "hypnotisointia" liikkumattomaksi voidaan pitää joko hupina tai luottamuksenosoituksena, vaikka kani on oikeasti kuolemanpelosta jäykkänä. Evoluutio on suosinut näin käyttäytyviä eläimiä: saalistustilanteessa saalistaja saattaa höllätä otettaan, kun saaliiksi joutunut kani lopettaa sätkimisen, ja tämä antaa kanille mahdollisuuden paeta. Pian saalistustapahtuman jälkeen kani voi olla päällepäin normaali, joka viestittää saalistajalle, että kani on yhä voimissaan eikä saalistusta kannata yrittää välttämättä tämän yksilön kohdalla uudestaan. Sisältäpäin kanin elimistö on kuitenkin suuren stressireaktin kourissa, josta palautuminen ottaa aikansa. Linnuilla esiintyy myös samanlaista käyttäytymistä, sillä osa linnuista "rauhoittuu" pakkokäsitellessä.

Lemmikkieläimet, olivat ne sitten kaneja tai lintuja, ovat kuitenkin huonossa asemassa sen suhteen, että ne voivat kokea saalistustilanteeseen verrannollisia pelottavia tilanteita jopa päivittäin, tai pahimmillaan useamman kerran päivässä. Luonnossa on epätodennäköistä että sama saaliseläin joutuisi näin jatkuvalla syötöllä saalistusyritysten kohteeksi, joten lemmikillä tämä voi johtaa jatkuvaan stressaantuneeseen tilaan, joka on eläimelle erittäin kuluttavaa. Tähän liittyy myös resilienssi, eli kyky palautua kuormittavista tilanteista: luonnoneläinten mieliala on esimerkiksi mielihyväkoemusten, virikkeiden runsauden ja käyttäytymistarpeiden toteutumisen vuoksi yleensä hyvällä tolalla, joka nostaa resilienssiä ja eläin palautuu stressaavista tilanteista nopeammin. Vankeudessa eläin saattaa kärsiä henkisesti esimerkiksi tylsyydestä tai sosiaalisten suhteiden puutoksesta, jolloin sen palautumiskyky huonoista kokemuksistakin on kehnompi. "Usein toistuva pelon tunne, johon eläin ei pysty itse vaikuttamaan, on yksi kaikkein pahimmista tilanteista, joihin lemmikki voi joutua." Viisaita sanoja!

Pelon pikkuveljiä ovat huoli tai arkuus. On tärkeää, että lemmikeillämme on tarjolla niille luonnollisia paikkoja, joihin mennä kun huoli alkaa painaa ennen kuin se muuttuu varsinaisesti peloksi. Linnuilla nämä ovat korkeat paikat, ja jokaisella lemmikkilinnulla tulisi olla aina mahdollisuus hakeutua ihmisen pään korkeutta korkeammalle tarkkailemaan tilannetta. Kanarialinnuilla ja loistopeipoilla turvaa tuovat myös pensasmaiset tiheiköt, joihin pujahtaa. Katsopas seuraavalla kerralla varpusparvea ruokailemassa nurmella orapihlaja-aidan vieressä, kuinka näppärästi parvi pyrähtää pensaikon suojaan vaaran uhatessa! Jo tieto turvapaikasta lisää eläimen hyvinvointia, vaikka rohkeat yksilöt yleensä oleilevat runsaasti muuallakin kuin turvapaikan välittömässä läheisyydessä. 

Villilintujen käyttäytymisestä ja elinympäristöstä saattaa saada vinkkejä myös lemmikkilinnun elämänlaadun kohentamiseen. Esimerkiksi kanarialinnut ja seeprapeipot saattaisivat kotoisten varpusten tapaan nauttia tiheiköistä, joihin pyrähtää turvaan, kun niitä alkaa huolettaa. 

Positiivista mielialaa pitävät yllä myös runsaat mielihyväkokemukset. Moni eläin kokee mielihyvää jo ruokaa etsiessään ja tämä palkkautuu ruoan löytämällä. Papukaijoilla ja muillakin lemmikkinä pidettävillä linnuilla ruoka on yleensä ympäristössä pieninä palasina (verrattuna esim. petoihin joilla ruoka voi olla suuri saalis josta syödään maha täyteen jopa useamman kerran). Näiden eläinten aivot ovat evoluution myötä kehittyneet siten, että normaalin aivokemian ylläpito vaatii ruoan etsimistä ja lajityypillistä liikkumista. Vaikka itse voisimme nauttia helposta elämästä valmiin ruoan äärellä, teemme lemmikeillemme karhunpalveluksen jos niillä on kaikki ruoka jatkuvasti liian helposti kupista saatavilla. Mielihyväkokemukset eivät ole vain "kiva lisä" lemmikin elämään, sillä ilman niitä elämä ei ole neutraalia vaan negatiivista. 

Uusi lisätieto oli kuitenkin oiva tuki sille hoito-ohjeelle, että linnutkin ansaitsevat pimeät, rauhalliset ja riittävän pitkät yöunet: valosaasteisessa ympäristössä nukkuessaan seeprapeipot menivät jatkuvaan univajeen kaltaiseen tilaan. Univelka ei liene esiinny vain kaikkein älykkäimmissä, ihmisen aivoissa, vaan samankaltaisia oireita voi esiintyä muillakin eläimillä. Vuorokauden pituuteen ei oteta kirjassa lintujen kohdalla kantaa, mutta kalalajeilla on tutkittu, että luonnonoloista poikkeava valaistusrytmi haittaa joitain kalalajeja enemmän kuin joitain toisia. Lintujen kanssa kuitenkin pelaisin varman päälle, ja kannattaa perehtyä lajin luontaiseen valorytmiin pesimäajan ulkopuolella ja pyrkiä niihin tunteihin. Tropiikissa se on yleensä 12 tuntia valoa ja 12 tuntia pimeyttä, joka on yleensä melko passeli myös ihmisten arkeen.

Lajin tarpeet hyvin toteuttava, monipuolinen ympäristö ja runsaat mielihyväkokemukset eivät pidä vain yllä henkistä hyvinvointia, vaan niillä on havaittu olevan yhteys myös pidempään elinikään. Toki tämä ei ole oikotie onneen: on myös yksilöitä jotka kököttävät vanhoiksi vankilamaisissa oloissa, tai yksilöitä jotka kuolevat jostain syystä nuorempana hyvin virikkeellistettynäkin. Hiirikokeissa havaittiin virikkeellisen ympäristön edistävän aivosolujen uusiutumista ja elimistön vastustuskyvyn pysymistä yllä korkeammassakin iässä. Rottatesteissä taas on havaittu, että jo pienissäkin tiloissa virikkeellistettynä (jolloin isojen tilojen tarjoama runsas liikunta ei pääse vaikuttamaan aivoihin) lisää rottien aivojen hyvinvointia tavoilla, jotka eivät toteudu pienissä ja virikeettömissä tiloissa. Tietenkin isoilla tiloilla on muita hyötyjä, kuten lisääntynyt fyysinen liikunta ja valinnanvapauden parempi toteutuminen, mutta tämä tutkimukset antavat toivoa meille linnunpitäjille siinä mielessä, että ehkä lintujen pitäminen vankeuden rajatuissa tiloissa ei ole niin pahasta niiden aivoille. 

Papukaijat ovat tunnettuja leikkijöitä siksi, että ne leikkivät runsaasti aikuisiälläkin. On jokaisen linnunomistajan kuitenkin tarpeen arvioida, leikkiikö hänen lintunsa, ja jos eivät, miksi eivät. Esimerkiksi stressi, pelko tai puutteelliset tilat voivat estää eläintä leikkimästä. Olisi tarpeen pyrkiä olosuhteisiin, joissa linnut uskaltavat leikkiä, koska leikki kielii hyvinvoinnista. 

Lemmikkilintujen pitoa kritisoidaan usein sen vuoksi, että linnut osaavat lentää, ja täten lintujen pitäminen häkissä lemmikkinä on epäeettistä. Nykyiseen oikeaoppiseen, suomalaiseen lintujenpitotapaan kuuluu se, että linnuilla on mahdollisuus ulkoilla turvallisissa sisätiloissa tunteja joka ikinen päivä, tai mahdollisuus lentää lentohäkissä tai lintuhuoneessa, eikä linnun liikkumis- tai lentokykyyn kajota esimerkiksi siipisulkia leikkaamalla. Miksi juuri linnut ovat joutuneet yli-innokkaiden eläinsuojelusaatteen kannattajien kynsiin, on tietenkin lintuihmiselle mysteeri. Myös monen muun pieneläimen elinpiiri on luonnossa valtaisa verrattuna niiden suositeltuihin asumuskokoihin (esim. gerbiilillä 300-400 neliömetriä, rotilla noin hehtaari ja kaneilla noin jalkapallokentän kokoinen alue). Tosin onhan vetoaminen jos kurjaa on muillakin, saa linnuillakin olla hieman olkiukkoilua argumentointikeinona. Tätä olisin itse halunnut tutkia jotenkin nimenomaan linnuilla, mutten tiedä lainkaan miten: marsuilla on havaittu, että niiden elinpiiri on luonnossa isompi, kuin mitä niiden ravinnonhankintareissut vaativat. Marsut (ja miksipä ei täten monet muutkin eläimet) liikkuvat luonnossa laajemmalla alueella kuin niiden välittömien tarpeiden täyttäminen vaatii. 

Papukaijan lentokykyä ja -halua voi olla hankala toteuttaa vankeudessa, varsinkin mitä isompi lintu on kyseessä. 

Nykyään kuitenkin yhä enemmälti aletaan pitää itse lentämistä käyttäytymistarpeena, johon linnuilla on sisäsyntyinen tarve ja josta ne saavat nautintoa. Tähän voidaan lukea myös matkan lentäminen, johon sisältyvät rytmikkäät siiveniskut ja kunnollinen vaakasuora lentoasento, mihin varsinkin isommilla linnuilla on harvemmin (tai ei ollenkaan) mahdollisuutta sisätiloissa. Lentämistä käyttäytymistarpeena on kuitenkin tutkittu vähän, mutta ainakin se tiedetään, että lentämisen rajoittaminen on linnulle stressaavaa ja vähentää hyvinvointia. Kaloilla taas on ajateltu, että tiiviissä parvessa elävien kalojen, kuten tetrojen, synkronoitu yhteisuinti on niille miellyttävää, koska sen yhteydessä ei esiinny aggressiota eivätkä kalat tee tätä huonoissa oloissa. Voisiko siis kuvitella, että varsinkin luonnossa suurissa parvissa pitkiä matkoja lentävät linnut (kuten undulaatit) saavat mielihyvää tällaisesta synkronoidusta lentämisestä? Se ei välttämättä ole varsinainen käyttäytymistarve, mutta osa elämää, joka jää isolla osalla lemmikkilinnuista kokematta: niillä ei ole kotioloissa riittävästi tilaa tai lajitovereita tällaiseen toimintaan

Olen aiemmin itse kirjoittanut lintujen kokemasta maailmasta merkinnässä Miten linnut kokevat maailmansa. Kirjassa käydään myös näitä asioita, mutta en toista niitä tähän merkintään. 

Kaikki lemmikkinä pidettävät lintulajit ovat sosiaalisia. Tämä selittyy jälleenkin evoluutiolla: ne yksilöt, jotka tunsivat mielihyvää lajitoverin läheisyydessä olosta, selvisivät vuosimiljoonien saatossa paremmin. Linnuilla ja esimerkiksi jyrsijöillä sosiaalisuus saattaa näyttää erilaiselta: jyrsijät saattavat nukkua kasassa ja mönkiä toistensa yli tai ali jatkuvasti, kun taas linnut yleensä pitävät muihin kuin välittömään kumppaniinsa jonkin verran hajurakoa. Tämä hajurako ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sosiaalisten tarpeiden tyydyttäminen olisi yhtä tärkeää, tai ettei lintu kärsisi yksinolosta. Kirjassa mainitaan, että sosiaalisuudesta ja läheisyydestä erittyvät mielihyvähormonit eivät ole luksusta, vaan ne ovat vaatimus aivojen normaalille toiminnalle. 

Kaikki lemmikkinä pidettävät papukaijalajit pariutuvat parin kanssa. Yleensä ne elävät luonnossa lisäksi parvissa, joka muodostuu näistä pariskunnista ja sinkkuyksilöistä, joilla ei ole esim. nuoren iän vuoksi vielä omaa paria. Esimerkiksi amatsonit ja arat elävät luonnossa ns. fissio-fuusio -yhdyskunnissa. Ne liikkuvat ja elävät parvena lisääntymisajan ulkopuolella ja vailla yksilöllisiä tai pariskuntien omia reviirejä, kun taas pesimäaikaan vakiintuneet parit eroavat parvesta omille reviireilleen. Kun poikaset ovat lentokykyisiä, liittyy koko perhe takaisin isoon parveen. Tämä aiheuttaa ainakin kyseisillä lajeilla ongelmia lemmikkinäpidossa: mikä on eettisin tapa pitää näitä lajeja lemmikkinä? Linnuilla sukupuoliseen eheyteen kajoaminen (sterilointi tai kastrointi) on hyvin haastavaa ellei jopa mahdotonta, joten linnut ovat yleensä hedelmällisiä ja täten välillä hormoniensa armoilla. Sopuisin ja parhaiten luontaisia tarpeita täyttävä tapa olisi luultavasti pitää ryhmää leikattuja lintuja, jolloin ne eläisivät koko elämänsä parvessa kuin lisääntymisajan ulkopuolella. Lintujen hormonitoiminnan säätely on kuitenkin haastavaa, joten isompaa parvea pitäessä tulee varautua, että joillain lajeilla jotkut pariskunnat voivat äityä äkäisiksi muita kohtaan. Yleisesti isompia papukaijoja pidetään kuitenkin lähtökohtaisesti vain maksimissaan pareittain (joka on sekin parempi kuin yksinään), vaikka vain parin kanssa eläessä linnulta jää silti kokematta sosiaalisten suhteiden monimuotoisuus. 

Positiiviset sosiaaliset suhteet ovat oleellisia henkiselle hyvinvoinnille. 

Kirjassa viitataan myös nykyään undulaateilla pidettyyn suositukseen: vaikka muita papukaijoja suositellaan pidettävän vähintään pareittain, undulaatteja suositellaan nykyään pidettävän vähintään neljän ryhmissä. Kokeneet harrastajat ovat huomanneet, että undulaatit "heräävät eloon" eri tavalla kun niillä on parvi ympärillään. Samaa ovat huomanneet myös rottaharrastajat, ja kaloista tetrat käyttäytyvät vähemmän pelokkaasti kun niillä on kunnollisen kokoinen parvi ympärillään. Missä menee sitten sosiaalisilla eläimillä se raja, että parvikoko alkaa tuntua luonnolliselta ja hyvältä, on hankala tai mahdoton meidän ihmisten ulkopuolisina sanoa. Sopuisa parvielämä kuitenkin edellyttää riittävän suuria tiloja ja runsaita resursseja.

Ainakin neitokakaduilla on tutkittu, että ne valitsevat mielellään sellaisen kumppanin, joka täydentää niiden omaa luonnetta. Tämä voi johtua siitä, että luonnossa jossain uhkaavassa tilanteessa pariskunnalla on käytössään montaa erilaista suhtautumistapaa, kuin jos linnut olisivat tismalleen samanluontoisia. Kirjassa on oiva esimerkki ja tutkimus seeprakirjoahventen elämästä. Ne ovat pariskuntaorientoitunut kalalaij. Vaikka kalojen tunne-elämää ja kognitiivisia kykyjä ei pidetä kovin korkeassa arvossa, on tämä ehkä esimerkki, jonka voi mielestäni ottaa suoraan lintuelämään. Tutkimuksessa osan kaloista annettiin pariutua mieleisen kumppanin kanssa (eli kalat valitsivat toisensa isommasta parvesta), toiset pariskunnat taas pakotettiin yhteen (laittamalla ne vain kahdestaan samaan akvaarioon). Naaraiden käytöstä tutkiessa selvisi, että niiden kalojen mieliala oli pessimistisempi, joiden kumppanin oli päättänyt ihminen, kun taas kumppaninsa itse valinneiden kalojen mieliala oli optimistisempi.

Pohdin itse, olisiko tämä yksi pieni asia, jolla voisimme parantaa lemmikkilintujemme hyvinvointia arjessa? Toisaalta, optimaalinen kumppani saattaisi kohottaa mielialaa, mutta jos lintu valitsee kumppanin nimenomaan lisääntymistarkoitusta varten (kuten kumppanin valinta yleensä luonnossa menee), voi "liian sopiva" kumppani pitää yllä myös tarpeetonta hormonaalisuutta pariskunnalla. Ehkä tämän vuoksi ideaalia huonompi kumppani voisikin olla lemmikkilinnulle parempi, varsinkin lajilla joka on taipuvainen hormonaalisuuteen eikä lintuja ole tarkoitus pesittää? Emme kuitenkaan voi tietää, kumpi on suurempi stressitekijä lajille tai yksilölle lemmikkielämässä: hieman epäsopivan kumppanin kanssa pariutuminen vai sopivan kanssa hormonihuuruilu. Harva kuitenkaan näkee näin runsaasti vaivaa linnun kumppanin valinnassa: yleensä on omistajalle riittävää, että linnut tuleva toimeen arjessa. Yleensä tämä hoituukin esim. siskos- tai veljesparin hankkimalla, tai hankkimalla ensin yhden linnun nuorena ja hankkimalla sille mahdollisimman pian luovutusikäisen kaverin. Linnuilla ei täten ole kahdestaan eläessä valinnanvaraa, kuin että ollako yhdessä vai ei. Sosiaaliset lajit yleensä valitsevat yhdessäolon, vaikka kumppani ei olisikaan täydellinen. On se kuitenkin runsaasti yksineloa parempi.

Ei lainkaan yllättävää, että kun kirjan aihe siirtyy älykkyyden puolelle, ovat papukaijat tekstissä runsaasti edustettuina. Älykkäimpinä pidetyt eläinryhmät ovat norsut, delfiinit, varislinnut ja papukaijat, joista vain papukaijat ovat yleisesti lemmikkinä pidettyjä eläimiä. Tekstissä mainitaan tanimbarinkakadut, jotka voivat suunnitella päässään lukkojonon ratkaisua tai valmistaa itse työkaluja, arat ja harmaapapukaijat, jotka osaavat käyttää rahaa, sekä lintujen aivojen rakenne, jossa pieniinkin aivoihin mahtuu niin paljon tavaraa, että linnut voivat olla yhtä älykkäitä kuin kädelliset. Vaikka älyä ei vankeuden helpossa elämässä varsinaisesti tarvitsekaan, ei lintujen terävä pää pääse kotona kulumaan: on oletettavissa, että ne oikeasti kaipaavat päälleen tekemistä, pohdittavaa ja ajatustyötä. Omistajan tulisi siis ottaa tämä huomioon jo lintuja hankkiessa ja arjen pitäisi sisältää lajille ja yksilölle sopivia älyllisiä haasteita. 

Kirja antoi ajateltavaa ja loppui mielestäni vähän liian pian tällaisen eläinnörtin luettavaksi. Vaikka linnuista tehtyjä tutkimuksia ei ole vielä mielestäni riittävästi, oli lintuharrastajanakin mielenkiintoista lukea muistakin eläimistä: selkärankaisten perustunteet ovat niin samanlaiset, että muilla eläimillä tehdyt tunnetutkimukset voinee päätellä koskevan lintujakin. Papukaijojen ollessa eläinmaailman älyköitä, koen että monet älykkyyteen liittyvät tutkimukset voitaisi toteuttaa papukaijoillakin ja linnut loistaisivat niissä. Kirjassa oli myös paljon hyvin kirjoitettua tietoa käyttäytymistarpeista ja sanoitettu erinomaisesti sitä, miten tärkeää käyttäytymistarpeiden toteutuminen on myös lemmikeillä. Suosittelen tätä kirjaa luettavaksi kaikille joita eläimet kiinnostavat edes hiukkasen, tosin enemmän suosittelen kirjaa luettavaksi heille, joilla on lemmikkejä mutta omistajat eivät ole olevansa eläinihmisiä. ;) 

Kommentit