Miten lemmikkilinnut kokevat maailmansa

Tämä merkintä pohjaa tietoon, ajatuksiin ja ideoihin joita sain Helena Telkänrannan luennolla "Miten eläimet kokevat maailmansa" Oulussa 2019. Kirjoitan nyt lintujen ja varsinkin lemmikkilintujen kokemasta maailmasta, johon ammennan lisätietoa myös muista linnuista, sekä muista älykkäistä lajeista, kuten apinoista.

Miten lintu aistii ympäröivän maailman?

Lintujen aistit ovat samat perusaistit kuin meilläkin. Me, kuten linnutkin, olemme näköaistiin pohjaavia eläimiä. Monet muut nisäkkäät, kuten koirat, pohjaavat hyvin pitkälti hajuaistiin, ja tämän vuoksi meidän on joskus hankala ymmärtää koirien aivoituksia, kuten miksi ne haluavat viettää niin pitkän ajan nuuskimassa pusikoita lenkillä. Lintuihin samaistuminen on tässä suhteessa helpompaa, nekin menevät näkönsä varassa, joskin samaistumispinta loppuu lyhyeen, koska linnut luottavat näköönsä meitäkin enemmän.

Näköaisti:
Olen kirjoittanut jo kokonaisen merkinnän lemmikkinä pidettyjen lintujen näköaistista. Sen löydät täältä: Kuinka linnut näkevät? Pääpointteja on kolme: parempi värinäkö, "nopeampi" näkö, ja huonompi hämäränäkö. Lisäksi lintujen näkö (päivänvalossa) on usein tarkempi: ne luultavasti näkevät meitä paremmin yksityiskohtia, ja erottavat pienet asiat kauempaa. Kuinka hyvin, sitä ei liene papukaijojen kohdalla tutkittu.

Lemmikkilinnun näkökyky vaikuttaa sen elämään lemmikkinä. Ilman UV-valoa linnun näkökyky on kuin värisokealla. Hämärässä kotivalaistuksessa linnun luonnollinen toimeliaisuus saattaa tukahtua, koska se ei yksinkertaisesti näe liikkua ja touhuta kunnolla. Tämä on vahingollista varsinkin Suomen pimeinä talvina, jolloin päivänvalo on hyvin vähäistä. Tämän vuoksi lintuja ei tulisi koskaan jättää päivän ajaksi vain luonnonvalon varaan, varsinkaan talvisin. Lintujen nopea näkökyky saa monet valot välkkymään ikävästi niiden silmissä. Katso loisteputkea kännykän kameran läpi. Näetkö sen välkkeen? Lintu näkee välkkeen melko samalla tavalla, mutta luultavasti jopa pahemmin. 

Tarkkaa näköaistiaan lintu tarvitsee luonnossa moneen koetukseen: ruoan etsimiseen, turva-/nukkuma-/pesäpaikan etsimiseen, petojen huomaamiseen, muiden lajitoverien huomaamiseen sekä lajitoverien kehonkielen lukemiseen. Nopea näkö tulee apuun lentäessä, jolloin voidaan tarvita äkkinäisiä liikkeitä. Joskus "nopeaa näköä" kuvaillaan, että eläin näkee kaiken ikäänkuin hidastettuna, joka on lentäville eläimille näppärä ominaisuus. 



Kuuloaisti:
Usein sanotaan, että eläinten kuulo on tarkempi kuin ihmisen: saaliseläinten on kuultava potentiaalisen saalistajan liikkeet jo kauempaa. Manual of Parrot Behavior -kirjassa mainitaan, että undulaatit kuulevat lähes 0 dB ääniä, eli hyvin hiljaisia ääniä.

Lintujen kuuloalue ei kuitenkaan ole järin mairitteleva: lintujen (ainakin kanarialintujen ja undulaattien) kuuloalue on ihmistä kapeampi: ne eivät kuule niin matalia ääniä kuin ihmiset, eivätkä niin korkeita. Ne eivät siis kuule infra- tai ultraääniä, eli erittäin matalia ääniä tai erittäin korkeita ääniä. Ultraäänin toimivat "linnunkarkottimet" ovat siis täysin turhia.

Ainakin jotkut linnut kuulevat ihmistä nopeammin: esimerkiksi osa laululinnuista kuulee lajitoverinsa laulussa paljon monipuolisemman ja vivahteikkaamman äänimaailman, kuin mitä kantautuu ihmisen korvaan. Papukaijojen äänenerottelua ei tietääkseni ole tutkittu, mutta se ei välttämättä myöskään ole niiden arkielämään ja hyvinvointiin vaikuttava asia.

Lintujen kuulossa on kuitenkin eräs jännä juttu: siinä missä ihmisen korvan karvasolut vaurioituvat pysyvästi, ja kuulovaurio on yleensä jokseenkin pysyvä, lintujen karvasolut uusiutuvat. Tämän vuoksi ne eivät ajan mittaan kuuroudu omien tai lajitoverien kovaäänisen kommunikoinnin seurauksena.

Vaikka linnut eivät kuulovauriota voikaan saada, on silti tarpeetonta altistaa niitä turhalle metelille. Linnut, kuten monet muutkin eläimet, suosivat hiljaisuutta taustamelun sijaan, jos ne saavat itse päättää. Äänivirikkeitä tarjotessa on huomioitava, missä vaiheessa virikkeen uutuudenviehätys ja kiinnostavuus päättyy, ja se muuttuu taustameluksi. Hermostuneiden saaliseläinten ollessa kyseessä lintu voi myös pelätä joitain ääniä, ja sisätiloissa se ei pääse niitä karkuun. Linnunomistajan on otettava arjessaan ehkä hieman uhrauksia, jos lintu ei nauti samasta musiikista kuin omistaja, tai jos lintu pelkää vaikkapa ovikellon ääntä.

Hajuaisti:
Aion myöhemmin kirjoittaa merkinnän lemmikkilintujen virikkeellistämisestä hajuilla. Tätä varten tutkiessani tein johtopäätöksiä, että papukaijojen hajuaisti ei ole kovin hyvä. Se on olemassa, enkä osaa sitä verrata ihmiseen, mutta kovin paljon parempi se ei ainakaan ole. Tutkimuksissa esim. lurit oppivat haistamaan nektarin sijainnin ja erottamaan sen saman näköisestä vedestä, ja yöaktiivinen kakapokin testeissä etsi ruokaa ennemmin muistin kuin hajun perusteella. Eräässä rosellatutkimuksessa rosella vaikutti haistavan höyhenistä, oliko kyseessä naaraan vai koiraan höyhenet, ja kuuluiko lintu samaan vai eri alalajiin, mikä kuitenkin kielii hyvästä hajuaistista, tai ainakin hajutuntemuksesta. Amatsonit haisevat kiihtyneenä, jolloin voisi päätellä, että niiden hajulla on jokin funktio niiden keskenäisessä viestinnässä.

Vaikka linnut eivät erityisen hyvin haistaisikaan, niillä on kuitenkin tavallaan hajujen maailmaan liittyvä juttu, nimittäin tehokas hengityselimistö. Vaikkei se liity aisteihin, linnulle saattavat silti olla vahingollisia meille harmittomat jutut, kuten kynttilät, hajukynttilät tai suitsukkeet, puhumattakaan teflonista, jonka myrkyllinen kaasu on tosin hajutonta.

Sateenkaariluri, joka käyttää luonnossa ravinnokseen mettä ja nektaria.


Makuaisti:
Haju- ja makuaisti ovat kytköksissä toisiinsa, ja koska papukaijojen hajuaisti ei ole vallan hyvä, voidaan olettaa, että niiden makuaistikaan ei ole kärkiluokkaa. Linnuilla kuitenkin on lempiruokia, joten voi olettaa niiden maistavan edes jotain. On kuitenkin huomionarvoista, että linnut saattavat valita ruokansa muilla keinoin: esimerkiksi ulkonäön, värin tai tekstuurin perusteella. Varsinkin väriin pohjautuvaa valikointia tukee se, että monet linnut jättävät monivärisestä pellettiseoksesta syömättä tietynväriset pelletit, vaikka ne maistuvat samalta, ne ovat saman muotoisia ja niissä on sama tekstuuri. Eräs harrastaja huomasi myös, että hänen lintunsa tykkää appelsiinimehusta, mutta ei pitänyt mauttomalla elintarvikevärillä punaiseksi värjätystä appelsiinimehusta. 

Magneettiaisti:
Ainakin kyyhkyjen magneettiaistia on tutkittu kattavasti, koska ne ovat niin taitavia suunnistajia. Helena Telkänrannan mukaan magneettiaisti löytyisi monilta muiltakin eläimiltä, myös nisäkkäiltä, ja vain ihmisellä se olisi heikentynyt (lähes) olemattomiin. Tämä on asia, johon en ole suoraan sanottuna koskaan törmännyt puhuttavan lemmikkilintupiireissä. Ehkä tätä voisi tutkia enemmänkin. Voiko magneettiaistilla olla merkitystä sen suhteen, mikä paikka vaikkapa muodostuu linnun lempi- tai nukkumapaikaksi?

Eläinten älykkyys

En nyt ota tätä koskemaan vain papukaijoja, koska muualtakin eläinmaailmasta löytyy mahtavia esimerkkejä, jotka saattavat olla totta papukaijoilla, mutta asiaa ei vain ole tutkittu tarpeeksi.

Alkuperäisessä merkinnässä Kanzi-bonobo kommunikoi symbolitaulun avulla. En yhtään epäile, etteivätkö isot papukaijat voisi oppia kommunikoimaan samoin tavoin, jos niiden puhujalahjat eivät ole riittävällä tasolla. Lisäpohdintaa tästä blogimerkinnässäni Voiko papukaija oppia lukemaan?

Kielellisesti lahjakkaimpia ovat harmaapapukaijat, jotka oppivat puhumaan kohtuullisen helposti, ja hyvin älykkäinä oppivat helposti yhteyksiä puhumiensa sanojen ja tosielämän välillä. (Siinä missä undulaatti yleensä vain toistelee oppimiaan sanoja ja ääniä pitkinä sarjoina yleensä tajuamatta mitä puhuu.) Tutkituimman puhuvan papukaijan eli harmaapapukaija Alexin saavutuksista voit lukea englanniksi esimerkiksi Wikipediasta.

Harmaapapukaija on yksi älykkäimpinä pidetyistä papukaijalajeista, eikä syyttä.

Papukaijat ovat myös todistetusti osanneet tehdä työkaluja ja ratkaisseet monimuotoisia tehtäviä. Tutkituin laji työkalujen ja muun näppäryyden suhteen lienee tanimbarinkakadu, joita tutkitaan ainakin Viennan yliopistossa. Siellä tanimbarinkakadut ovat oppineet tekemään työkaluja, ratkomaan usean lukon sarjoja, ja laittamaan epäsymmetrisiä esineitä niille sopiviin reikiin. Lisää tanimbarinkakadujen saavutuksista blogimerkinnässä Viisaat tanimbarinkakadut.

Siinä missä uudenkaledonianvarikset käyttävät luonnostaan työkaluja (ja täten voi myös epäillä, ovatko niiden saavutukset enemmän älykkyyttä vai vaistoja), myös muut varislinnut ovat testeissä loistaneet eri osa-alueissa, mm. fysiikan ymmärtämisessä ja toisen aikeiden ennakoinnissa. Olisi kiintoisaa tietää ja testata, venyykö papukaijan ajattelutapa myös tällaisiin suorituksiin.

Muutamia videoita varislintujen älykkyydestä:
Causal understanding of water displacement by a crow
Sequential tool use by crow
Tool-Making Crows

Haluaisin uskoa, että papukaijat kykenevät myös vallan monimutkaisiin tunteisiin älykkyytensä vuoksi. Uskon että ne sosiaalisina eläiminä tuntevat jonkinlaista empatiaa, ja sosiaalisuus viittaisi myös siihen, että tuttujen yksilöiden kesken tunteet voivat tarttua ilman että ne itse tiedostavat, miksi. Siinä missä apina osaa tutkitusti osoittaa mieltään, yleensä papukaijan kanssa kohdatut negatiiviset asiat, kuten dominointi, kosto, syyllisyys, häpeä jne. johtuvat enemmän linnun vääränlaisesta tulkinnasta. Mikä ettei oikeissa tutkimusolosuhteissa saataisi näitäkin kuitenkin todistettua.

Papukaijojen älykkyyden tutkiminen on luultavasti vielä alkuvaiheessa, vaikka paljon jo tiedetään. Yleisesti eläinten älykkyyttä tutkitaan yhä enemmän.

Papukaijat ovat älykkyytensä vuoksi helppoja kouluttaa, mutta niiden motivoiminen ei ole aina helppoa, jos vertaa vaikka tuttuun koiraan. Lue lisää merkinnästä: Onko älykäs eläin parempi lemmikki?

Perustunteet

Helena taisi luennollaan mainita, että muiden nisäkkäiden aivokemia on hyvin samankaltainen kuin ihmisellä. Vaikka lintujen aivot toimivat hieman eri tavoin kuin ihmisen tai muiden nisäkkäiden (niiden aivot voivat olla pienestä koostaan huolimatta tavattoman tehokkaita), en voi epäillä etteivätkö linnut myös tuntisi näitä samoja perustunteita.



Ilo/mielihyvä:
Eläin saa mielihyvää, kun se pääsee toteuttamaan lajityypillistä käyttäytymistä. Useat eläinten luontaiset käyttäytymismallit ovat kehittyneet niin, että eläin saa niistä mielihyvää, koska niitä toteuttamalla sen mahdollisuudet selvitä hengissä nousevat. Mielihyvän voi jakaa myös kahteen erilaiseen mielihyvään: wanting ja liking. Wanting on usein valpasta ja aktiivista, mahdollisuus saada hyvää, liking taas rauhallista. Tätä on esimerkiksi ruoan etsiminen ja löytäminen: etsiminen on aktiivista ja haluamista, ja aiheuttaa mielihyvää, samoin tekee ruoan syöminen, joka on rauhallista mielihyvää.

Yleinen lemmikkien ongelma on, että niillä on liian vähän lajityypillistä tekemistä, ja niiltä on näin "evätty" mielihyvää, jota ne luonnossa kokisivat. Ruokakuppi on ongelma, johon monen lemmikin mielihyvä typistyy: etsiminen ja löytäminen ja niistä aiheutuva mielihyvä on eliminoitu kokonaan. Tämä voi myös aiheuttaa sen, että eläin etsii puuttuvaa mielihyvää sitten syömällä, joka taas johtaa ylipainoon ja sen aiheuttamiin terveydellisiin ongelmiin. Onko lemmikin ylipaino siis myös henkinen ongelma, joka johtaa juurensa mielihyvän (tai sen mahdollistavien tekijöiden) puutteeseen? (Lue myös: Mielihyväkokemusten määrä lemmikeillä.)

Eläin voi kärsiä lemmikkinä mielihyvän puutteesta myös muilla tavoin: sillä voi olla liian vähän sopivia sosiaalisia kontakteja, esim. parvieläimen pitäminen yksin, tai sillä on käytössään liian vähän tilaa. Tämä taas johtaa passivoitumiseen.

Kiintymys:
Kaikki lemmikkinä pidettävät lintulajit ovat sosiaalisia, joten niillä on siihen luontainen kaipuu. Yksin pitäminen ei nollaa aivoista sosiaalisuutta. Kiintymystä voi esiintyä emon ja poikasten välillä, kumppanien välillä sekä myös kaverusten kesken. Kesy lintu kokee kiintymystä myös ihmiseen, käsinkasvatettu jopa siinä määrin, että näkee ihmisen myös puolisonaan, jopa seksuaalisessa mielessä. Sosiaalisille eläimille onkin tarpeen tarjota riittävästi seuraa, joka linnuilla käytännössä aina tarkoittaa sopivan yksilön tarjoamista kaveriksi, yleensä saman lajinen on paras ratkaisu.

Lue lisää sosiaalisuuden tärkeydestä:
Yksinäisyys vanhentaa... ja tappaa
Sosiaaliset virikkeet sosiaalisilla eläimillä
- Papukaija.fi: Sosiaalinen papukaija on kehittynyt elämään lajitoverin kanssa



Leikkisyys:
Kaikki papukaijalajit leikkivät. Vaikka Helena kuvasi luennollaan leikkiä lähinnä sosiaalisen leikin kautta, kuten koiranpentujen keskenäinen temmellys, papukaijat leikkivät myös yksinään. Se, missä menee leikin ja muun käyttäytymisen raja, lienee papukaijoilla hieman häilyvä. Kaikki lajit eivät välttämättä leiki kaverin kanssa painien tai toisiaan jahdaten, mutta kaikki linnut voivat leikkiä leluilla.

Papukaijojen lelujen päätarkoitus on kuitenkin yleensä niiden tuhoaminen, josta voi pohtia, onko se todella leikkiä, vai vain luonnollisen käyttäytymistarpeen eli pureskelun toteutusmuoto. Lintu voi leikkiä myös painimalla lelun kanssa tai nokkimalla sitä ilman tuhoamistarkoitusta, joka on kuin sosiaalinen leikkitappelu, mutta ilman elävää kaveria. Moni lintu toteuttaa uteliaisuuttaan tai näppäryyttään lelujen kanssa esim. nypläämällä muovi- tai metalliosia kiinnostuneena, tai heittelemällä lelua häkin katolta alas, katsellen kuinka se tippuu. Onko tällaisilla toimilla luonnollista hyötyä, vai toteutuuko niissä leikin määritelmä: mielihyvänsävyistä toimintaa ilman tietoista hyötytarkoitusta.

Seksuaalisuus:
Seksuaalisuudessa tunne on motivaatio, mutta toimet vaistonvaraisia. Papukaijat ovat valitettavasti yksi harvoja lemmikkejä, joka voi suoraan sanoen muodostaa omistajansa kanssa yksipuolisen seksuaalisen suhteen niin, että lintu yrittää vikitellä omistajaansa. Omistajan kannattaa välttää tällaisen suhteen syntymistä, sillä se ei ole linnulle reilu tai terveellinen asema olla. Hormonaalisuus aiheuttaa monia ongelmia, ja ongelmien korjaaminen on aina hankalampaa kuin niiden ennaltaehkäisy. Lue lisää merkinnästä: Papukaijat - seksuaalinen lemmikki.

Pelko:
Tämä on ehkä valitettavasti voimakkain tunne liian monen lemmikkilinnun elämässä. Lintu on luonnostaan saaliseläin, eikä papukaijalajeja ole vielä domestikoitu kuten koiria tai vaikkapa kanoja tai kyyhkyjä. Kesykin papukaija saattaa pelästyä vallan outoja asioita, kuten valonheijastuksia, väärän värisiä vaatteita, ovikelloa tai rapun ääniä, tai muuta yllättävää ja poikkeavaa. Onneksi pelosta pääsee yleensä pian ohi, jos kasvatus ja olosuhteet ovat olleet kohdillaan.

Huonommassa asemassa ovat ne linnut, jotka eivät ole kovin kesyjä, ja pelkäävät myös ihmistä. Tällöin peloissaan oleminen on niille arkipäivää, ja se on erittäin stressaavaa, kuluttavaa ja mielialaa laskevaa. Tämän vuoksi jokaista lemmikkilintua tulisi joko kesyttää ja kouluttaa edes siihen pisteeseen, että sen ei tarvitse pelätä normaaleja arjen toimia, kuten ohikulkevia ihmisiä, ruoan ja juoman vaihtoa, siivoamista ja virikkeiden lisäämistä. Jos tämä ei onnistu, on muutettava linnun elintiloja niin, että se pääsee tarpeeksi kauas pelottavasta kohteesta, eikä joudu panikoimaan. Jo pienillä muutoksilla kuten häkkikoon kasvattaminen, häkin korottaminen, ympäristön oikea valaisu, häkin järkevä sisustus sekä ympäristön rauhoittaminen voivat vaikuttaa valtavan positiivisella tavalla pelokkaan ja aran linnun elämänlaatuun.

Helena muotoili sen myös sydäntäsärkevästi: "toistuva pelko, jolle eläin ei voi tehdä mitään, on pahinta mitä eläimelle voi tapahtua."

Lue lisää: Kaijuli.fi: Pelokkaan linnun kesytys

Pelokas lintu ei uskalla myöskään toteuttaa sille luonnollisia toimia, koska se joutuu keskittymään korostuneesti ympäristön tarkkailuun. Kuva: Flickr.com / Kurt-B, CC BY-SA 2.0 


Aggressiivisuus:
Perustunne siitä, kuinka jotain omaa pitää puolustaa, tai kamppailla siitä, jonka haluaa itselleen. Luonnossa joillain lajeilla tästä ovat merkkejä vaikkapa oman ruokapalan aggressiivinen puolustaminen tai monen lajin urosten kamppailut naaraan suosiosta ja oikeudesta paritella. Papukaijoilla lemmikkinäkin esiintyy aggressiivisuutta, ja joillain yksilöillä tai lajeilla se voi mennä hieman yli. Normaalia aggressiivisuuden tuntua on tilanteissa, joissa voimakastahtoinen lintu on syömässä, eikä halua päästää heikompaa osingoille. Tämä ei ole merkki arvojärjestyksestä tai dominoinnista, vaan yksilöllisistä eroista, sillä yleensä ensimmäisen linnun ruokailtua se päästää toisen syömään, eikä jää puolustamaan kulhoa kylläisenä. Joskus asetelma muuttuu, jos aiemmin heikommassa asemassa ollut lintu löytää jotain, jota se on valmis puolustamaan, esim. kiva lelu. Niin kauan kun jahtaamista ei esiinny ja nämä ovat vain pieniä kähinöitä ja nokkapokkaa, tämä on täysin normaalia lintujen käytöstä.

Ongelmalliseksi aggressiivisuus voi kuitenkin nousta monesta syystä. Yksi syy lintujen väliseen aggressioon ovat riittämättömät resurssit: luonnossa linnuilla on tilaa väistää muualle, mutta neljän seinän sisällä tilanteet kärjistyvät helpommin. Lintujen mielestä resurssipulaa voi olla ruokapaikoista tai ruoan määrässä, mieluisten lelujen suhteen, mieluisten istuma- tai nukkumapaikkojen suhteen, pesäpaikkojen/-kolojen/-materiaalien suhteen, tai seuran suhteen, joko lintujen tai ihmisten muodossa. Tällöin linnun aggressiivisuus ylikorostuu.

Myös hormonaalisuus voi nostaa lemmikkilinnun aggressiivisuutta: hormonaalinen lintu käy suuremmilla kierroksilla kuin normaalissa tilassa oleva, jolloin sen reaktiot voivat olla räjähtävämpiä. Hormonaalisuuden laskua eri keinoin kannattaa harkita, sillä alati hormonaalisessa tilassa oleminen ei ole linnullekaan kivaa.

Aggressiivisuus kuitenkin yleensä kumpuaa aiheista, jotka ovat luonnossa tärkeitä, kuten tärkeistä resursseista kamppailu ja vallattujen resurssien puolustaminen. Vaikka ihmisen mielestä kilpailu ei ole tarpeen, lintu ei välttämättä sitä kykene ymmärtämään, ja käyttäytyy siten kuten luonto on sen muovannut.

Lue lisää: Kaijuli ry: Lemmikkilinnun hormonaalisuus – ehkäisy ja hoito

Suru:
Suru eli grief on menetyksen surua, kun eläin menettää kumppanin tai muun tärkeän yksilön. Tätä ovat useat omistajat havainneet linnuillaan, kun lintu on saattanut valvoa kuolleen kumppaninsa rinnalla antamatta ihmisen poimia sitä pois. Samoin varsinkin rakkauspapukaijojen eli kaijasten kohdalla on ollut myytti, että ne eivät voi elää yksin, ja jos yksi pariskunnan osapuoli kuolee, toinen kuolee pian sydänsurun seurauksena. Monella kielellä rakkauspapukaijojen nimikin viittaa tähän, se on "rakkauslintu" (love bird) englanniksi, ja monella kielellä myös kutsumanimeltään kirjaimellisesti "erottamattomat" (esim. saksan "unzertrennlich" tai ranskan "inséparables").

Tämä ei onneksi ole ihan noin totta oikeassa elämässä, mutta kertoo kuitenkin lintujen syvästä kiintymyksestä, ja myös syvästä surusta kumppanin menettämisen jälkeen. Suruaikaa stressaantuneena viettävä lintu saattaa kuitenkin olla alttiimpi sairauksille, jolloin se saattaa myös sairastua ja kuolla kumppanin menettämisen seurauksena melko pian sen jälkeen. Kaijaset eivät ole ainut lintusuku, joka käyttäytyy näin, vaan samaa surua on havaittavissa kaikilla papukaijalajeilla. Miksi juuri kaijaset sitten nousivat ikuisen rakkauden symboliksi, en osaa sanoa. Papukaijat eivät kuitenkaan ole täysin yksiavioisia, joten kumppaninsa menettänyt lintu voi ottaa kyllä uuden parin entisen menetyksestä toivuttuaan.

Kaijasten eli rakkauspapukaijojen, kuvassa viktoriankaijaset, nimi viittaa monella kielellä rakkauteen.


Hetkelliset tunteet, pitkäkestoiset mielialat:
Kuten muillakin eläimillä ja ihmisillä myöskin, tunteet ovat hetkellisiä, mutta ne määrittävät pitkäkestoisen mielialan (mood). Jos eläin joutuu kokemaan alituiseen paljon negatiivisia kokemuksia, sen mieliala on negatiivinen ja pessimistinen, eikä sitä vain satunnaiset positiiviset kokemukset korjaa. Tämä on erityisen totta niillä linnuilla, joiden elämää tahdittaa pelon aiheuttamat negatiiviset kokemukset, vaikka ihminen ei tarkoittaisi lemmikkiään pelotellakaan. Jos ihminen ei tajua omia virheitään, hän ei osaa tehdä tarvittavia korjauksia lintujen hyvinvoinnin parantamiseksi.

Toisin päin taas myös runsaat positiiviset kokemukset antavat vankan positiivisen ja optimistisen pohjan elämälle niin, että pari negatiivista kolausta ja kokemusta eivät onnistu raahaamaan koko elämänlaatua ja mielialaa kovin alaspäin, ja lintu toipuu niistä kolhuistakin helpommin. Tämän takia ylipäätään mahdollisimman stressitön elämä tarjoaa puskurin silloin, kun stressiä on pakon edessä, esim. hoitoreissu uuteen paikkaan tai lääkäriä varten kiinni pyydystäminen.

Harvat negatiiviset kokemukset eivät pääse vaikuttamaan paljoa elämänlaatuun, eivätkä harvat positiiviset kokemukset nosta elämänlaatua pois kroonisesta stressistä. 




Varhaisvaiheen kasvuympäristö:
Rotilla ja apinoilla on tutkittu, kuinka stressaava varhaislapsuus tekee aivoista aikuisenakin kykenemättömämmät käsittelemään stressiä. Tämän vuoksi olisi kasvattajan tärkeää huolehtia, että lintuvauvat kasvavat mahdollisimman luonnollisissa ja stressittömissä olosuhteissa. Lintuvauvoja ei ole tarpeen esimerkiksi altistaa tarpeellista enempää kirkkaalle valolle, sillä luonnossa pesäkolo on vähintäänkin hämärä. Samoin pesäkolosta pois ottaminen laskee ilman lämpötilaa, ja täten vaikuttaa myös poikasen lämmönsäätelyyn. Jos poikaset ovat emojen hoidettavana, myös emo voi stressaantua siitä, että poikaset otetaan siltä pois. Pakolliset, lintujen hyvinvointia edistävät hoitotoimenpiteet on voitava tehdä, esim. rengastaminen ja pöntön siivoaminen tarvittaessa, mutta poikasten jokapäiväinen lääppiminen voi olla niille karhunpalvelus: vaikka tarkoituksena olisikin totuttaa poikaset ihmisiin jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, voi nisäkäskokeista vedettyjen johtopäätösten mukaan tämä varhaislapsuuden stressi vaikuttaa aivojen kehitykseen, ja kostautua linnun ollessa aikuinen.

Jos linnut ovat käsinkasvatuksessa ilman aikuisia lintuja/emoja, tulisi mielestäni ottaa huomioon myös ainakin valon ja kosteuden vaihtelut, mutta lisäksi myös lintujen sosiaalistaminen jo pesäpoikasvaiheessa. Poikasia ei kannattaisi käsinkasvattaa yksin, jotta ne voivat edelleen sosialisoida edes keskenään, muiden poikasten kanssa. Usein näkee myös lintujen kasvatuskaappien olevan mielestäni turhan valoisia, vaikka ihmiselle onkin oleellista nähdä lintu hyvin, ei muun ajan vuorokaudesta liene tarpeellista olla kirkkaassa valojen loisteessa.

Lapsuuden kokemukset ovat useissa tutkimuksissa vaikuttaneet muutoinkin, esimerkiksi eläinkokeissa on havaittu, että puutteellisesti lapsuudessaan virikkeellistetty eläin ei välttämättä opi hyödyntämään virikkeitä myöskään silloin kun niitä tarjotaan myöhemmin elämässä, vaan sen aivot ovat ikäänkuin kehittyneet oikopolkuja myöten virikkeiden puuttuessa. Kasvattajan vastuulla on myös alusta alkaen virikkeellistää poikasia niille sopivalla tavalla, yleensä tosin vasta sen jälkeen kun ne ovat lähteneet pöntöstä omin avuin.


Lemmikkilintujen kanssa eläessä tai niitä jopa vasta harkitessa tulee siis ottaa huomioon monenmoista asiaa, sillä lintu ei koe maailmaa samalla tavalla kuin me ihmiset. Parhaimmillaan yhteiselo onnistuu mainiosti, mutta kotioloissa se on kuitenkin omistaja, jonka pitää tehdä tarvittaessa uhrauksia, ei linnun.

Kommentit